Perhopentu
Kirjoittaja: Saaga
Tassutin ulos ihan tavallisena päivänä mutta, kun pääsin ulos pentutarhasta päivä muuttui heti ainakin hiukan tavattomammaksi. Taivaalta leijaili valkoista höttöä. Maassa sitä oli jo jonkin verran mutta ei kauhean paljon. Kävelevien kissojen jälkeen jäi tassun jäljet. Katselin höttöä silmät suurina ja suu auki unohtuneena. Hetken päästä en voinut muuta kuin alkaa hyppelehtimään ympäriämpäri. Huiskin hännälläni ja koitin napata jokaisen höttösen. Kuulin iloista naurua ja käännyin katsomaan naurajaa. Se oli Ahmatassu. Kolli oli saanut oppilasnimensä vähäaika sitten.
“Leikitään!” kirkaisin ja loikkasin kohti Ahmatassua. Kolli läpsäisi minut pois mutta loikkasin takaisin kiinni hänen turkkiinsa. Ahmatassu oli vihdoin alkanut avautua minulle. Hän oli jopa kutsunut minua ystäväksi. Painimme lumisateessa. Minulle oli kyllä kerrottu, mitä lumi oli mutta en tiennyt, etä se oli näin ihmeellistä ja upeaa.
Istuin aukion laidalla odottelemassa, että minut kutsuttaisiin litteäkivelle. Oli nimitykseni aika. Sisälläni oli menossa kunnon juhla. Tuntui, että räjähtäisin kohta ilosta ja onnesta.
“Eloklaani! Jälleen on tullut aika nimittää uusi oppilas.” Hymyilin leveästi kuullessani oman klaanini johtajan sanat. En voinut sanoittaa kuinka upea tämä tilaisuus oli.
“Perhopentu astu eteen”, Mesitähti kuulutti ja loikin eteen. Sydämeni tykytti jännityksen sekaisesta onnesta. Katsoin päällikköä silmiin, kun tuo puhui.
“Perhopentu on nyt kuuden kuun iässä ja hän on valmis oppilaaksi”, kolli naukui. Hengitin syvään.
“Tästä päivästä lähtien Perhopennun nimi olkoon Perhotassu kunnes hän saavuttaa soturiuden. Tätä uutta oppilasta kouluttaa Hiilihammas”, Mesitähti saneli. Loppuliite -tassu sai sydämeni pamppailemaan.
“Perhotassu! Perhotassu! Perhotassu!” klaanini hurrasi. Käännähdin yleisöä kohti ja tunsin yhtäkkiä hirveän surun humahduksen sisälläni. Emoni tai isäni eivät olleet klaanini joukossa hurraamassa minulle. Räpyttelin silmiäni estäen niitä kyyneltymästä. Toivoin oikeasti koko sydämestäni, että he olivat jossain ja tapaisin heidät vielä. Tassutin kissojen joukkoon. He sulkivat minut joukkoonsa. Kaikki tuntui yhtäkkisen tyhjältä kuin kaikki olisivat liikkuneet vedessä. Ensimmäiseksi minua onnittelivat Kimalaistoive ja heti sen jälkeen Ahmatassu, Korppisiipi ja Hiilihammas piirittivät minua ja onnittelivat onnittelemasta päästyään. Vedin hymyn kasvoilleni vaikka silmiäni poltteli. Yksi kyynel vierähti poskelleni mutta pyyhkäisin sen heti pois. Kukaan ei varmaan huomannut sitä.
“Kiitos! Olen niin iloinen!” miu’uin sydän kurkussa. Tunne kuitenkin hävisi heti, kun palasin takaisin todellisuuteen. Kissojen tunku ja äänet alkoivat saada minut hieman epämukavaksi ja juuri, kun halusin kaikkein eniten sen loppuvan kissat valuivat pois. Jäin kahden Hiilihampaan kanssa. Hymyilin tälle.
Kävimme reviirikierroksen kollin kanssa. Reviiri leirin ulkopuolella oli upea. En voinut olla olematta hilpeä oma itseni mutta edelleen se fakta, että vanhempani eivät olleet täällä kalvoi minua. Käydessäni nukkumaan ensimmäistä kertaa rukoilin Tähtiklaania. En aikaisemmin uskonut siihen enkä ollut varma uskoinko vieläkään mutta ajatus sen olemassa olosta tuntui lohduttavalle.
“Hyvä Tähtiklaani, toivon, että pidät hyvää huolta isästäni ja emostani. Toivon, että he olivat tänään läsnä elämäni yhdessä suurimassa tapahtumassa. Pyydän teitä esi-isäni ottamaan minut vastaan, kun aikani on. Rakastan vanhempiani aina”, kuiskin niin hiljaa, ettei kukaan kuullut. Kaikki sitäpaitsi todennäköisesti nukkuivat, sillä ympäriltäni kuului vain tuhinaa. Suuntasin katseeni kattoon ja suljin silmäni kuvitellen, että Tähtiklaani katseli minua. Se tuntui niin rauhoittavalle. Kiitin myös sydämmessäni klaanitovereitani, jotka olivat opettaneet minut uskomaan Tähtiklaaniin Kuolonklaanin lähdön jälkeen. Huokaisin hiljaa ja laskin pääni käpälilleni toivoen nukahtavani pian.
Oli ensimmäisen rajapartioni aika. Säntäilin leirissä innoissani edes takaisin kunnes oli aika lähteä. Kävellessämme koitin keskittyä parhaani mukaan Hiilihampaan kertomukseen klaanien välisistä sopimuksista. En saisi ystävystyä toisen klaanin jäsenen kanssa, mikä oli tosi harmi, koska halusin olla kaikkien kaveri! Pidin kuitenkin pienen pettymyksen itselläni. Klaanit eivät myöskään saisi jakaa uskontoja toisilleen. Se ei minua haitannut. En muutenkaan halunnut puhua uskostani Tähtiklaaniin. Se oli oma asiani.
“Klaanien välistä rajaa ei myöskään saa ylittää ilman hyvää syytä”, Hiilihammas opetti. Nyökyttelin. Se kävi järkeen.
“Entä, jos se käy vahingossa?” kysyin mutta Hiilihampaan huomio oli jo muualla. Koko partio seisahtui maistellen ilmaa. Hämilläni koitin myös haistaa, mitä muut kissat haistelivat mutta en erottanut mitään. Hiilihammas oli myös kertonut, että hajuaistini vasta kehittyi ja sitä ei tarvitsisi hävetä. Sekin oli ymmärrettävää mutta ärsyttävää. Halusin haistaa saman kuin kaikki muut.
“Hei!” Nokkospilvi-niminen kissa huusi ja loikki eteenpäin. Puskassa seisoi joku. Haistoin vieraan hajun, joka kuitenkin tuntui hieman tutulta.
“Mitä sinä täällä teet?” Nokkospilvi tivasi kissalta, joka seisoi hieman hämillään pusikossa.
“Painu takaisin omalle puolellesi rajaa”, Hiilihammas huikkasi vierestäni. Peräännyin yhden askeleen. Kissa oli ilmiselvästi joku muukalainen ja klaanitovereideni käyttätymisestä päätellen kuolonklaanilainen.
“Anteeksi kovasti. Se oli vahinko”, kissa selitti jotain Nokkospilvelle. Annoimme Hiilihampaan kanssa Nokkospilvelle vastuun tässä hommassa.
“Tuo on Neilikkasydän Kuolonklaanista”, Hiilihammas mutisi minulle. Hänen katkennut etuhampaansa näytti hassulta hänen puhuessaan. Ilman sen suurempia riitoja Neilikkasydän painui pois. Katselin, kun hän loikki aluskasvillisuuteen.
“Oliko sinulla joku kysymys?” mestari kysyi. Kohautin lapojani.
“Taisin juuri saada vastauksen siihen. Kysyin, että mitä tapahtuu, jos ylittää rajan vahingossa”, sanoin hilpeästi. Oli mukava saada ihan käytännön kokemusta.
“No niin. Se vastaus tulikin siinä sitten”, Hiilihammas naukui. Hänkin hymyili.
Olin partion jälkeen ihan poikki mutta juttelin vielä jonkun aikaa Ahmatassun kanssa. Hän oli ollut mestarinsa kanssa taisteluharjoituksissa. Juttelimme siitä kuinka toivoimme, että pääsisimme yhdessä harjoituksiin ja siitä, kun minun partioni oli törmännyt Neilikkasydämeen ja vielä siitäkin, kun Ahmatassu oli juuri ja juuri oppinut simppein taisteluliikkeen. Hän näytti sen minulle. Tosin hänen täytyi yrittää kahdesti ennen onnistumista, mutta se ei haitannut. Nauroimme monta kertaa. Demonstroin myös kuinka huolettomasti Hiilihammas oli huikannut Neilikkasydämelle poistumiskäskyn ja miten vähällä kuolonklaanilainen oli sitten lopulta lähtenyt. Meillä oli tosi mukavaa. Väsymys kuitenkin painoi jäseniäni ja päätäni särki pikkuisen, joten päätimme mennä nukkumaan.
Makoilimme vielä vähän aikaa ennen nukkumaan menoa minun makuusijallani ja juttelimme ihan ihan hiljaa.
“Ahmatassu”, nau’uin kollin nimen.
“Niin?” hän vastasi.
“Olet minun paras ystäväni”, kerroin mahtipontisesti kuiskaten. Ahmatassun kasvoille levisi hymy. Hän ei vastannut pariin hetkeen ja aloin jo epäillä, että olin sanonut liian paljon.
“Niin sinäkin minun”, hän kuitenkin vastasi. Olin suunnattoman iloinen siitä. Päätin, että tästä edes sisällyttäisin rukouksiini myös osan Ahmatassun hyväksi. Vaikka Ahmatassu ei ollut kovaäänisin kissa niin meillä oli tosi hauskaa. Hän ymmärsi minua ja minä häntä. Painoin pääni hänen selälleen ja nukahdin kehräten.
Heräsin omalta makuusijaltani yksin. Ahmatassu oli siirtynyt omalleen ja katselin tovin kuinka hänen kehonsa kohoili hengityksen tahtiin. Hymyilin ja painoin pääni taas käpälilleni. Oli varmaan vielä yö, koska kaikki muutkin oppilaat olivat oppilaiden pesässä nukkumassa. En voinut käsittää kuinka onnellinen olin. Kaipaus tuli taas ja antoi minulle kynsistä. Kaipasin vanhempiani niin kovasti. Koitin työntää ajatuksen pois ja vaihtaa asentoa. Se toimi, sillä nukahdin siihen paikkaan.
