Perhopuro
Kirjoittaja: Saaga
“Kiitos, Jänötassu”, huohotin tuskaisesti kömpiessäni ylös vedestä.
Olin yhtäkkiä veden varassa ollessani tuntenut Jänötassun hampaat niskanahassani ja päässyt pintaan. Yskittyäni hieman sain paremmin happea ja niin rantaan pääseminen oli ollut helpompaa.
En kuullut vastausta Jänötassun suunnasta, joten käännyin katsomaan sitä kohtaa jossa luulin hänen olevan. Kauhukseni Jänötassu ei seisonutkaan enää turvallisesti jalat pohjassa vaan tämä oli menettänyt otteensa pohjasta ja ajelehti hurjaa vauhtia vedessä.
“Jänötassu!” kirkaisin vielä yskimisestä kipeällä kurkullani. Ei, ei, ei. Tämä ei voinut olla totta. Katsoin kauhunkankeana, kun tuo painui pinnan alle. Kahlasin pintaan tärisevin käpälin. Päässäni tuntui kipeältä ja hieman pyörryttävältä.
“Jänötassu?” nau’uin heikosti, kun huono oksettava, pyörryttävä ja muutenkin kaikinpuolin heikko olo iski päälle. Hoipertelin vähän matkaa rannassa pitäen katsettani joessa ja sen virrassa, mutta pikku hiljaa keskittymiseni alkoi herpaantua enkä pystynyt enää edes tarkentamaan katsettani jokeen. Tömähdin maahan ensin hallitummin, mutta pian makasin siinä kyljelläni huohottamassa. Olin ehkä saanut vedet keuhkoistani mutta huono olo oli jäänyt. Suljin silmäni hitaasti koittaen kerätä puhtia nousta ja hakea apua Jänötassulle.
“Perhopuro?” Ahmatahman ääni tunkeutui tajuntaani ja räväytin silmäni hetkessä auki. Makasin edelleen joen rannassa.
“Meidän pitää auttaa Jänötassua”, henkäisin mutta henkäys tuntui niin kivuliaalta keuhkoissani, että painoin silmiäni kiinni.
“Mikä on vialla?” Ahmatahman tavallisesti rauhallinen ääni kuulosti hieman hätäiseltä. En saanut sanoja suustani. Yritin, mutta ajatteleminen tuntui hirveän hankalalta.
Kun avasin silmäni seuraavan kerran, tunnistin makaavani parantajien pesässä leirissä. Tunnistin pesän vaikka silmien tarkentaminen yhteen kohtaan olikin hankalaa. Näin Leimusilmän puuhaavan jotakin etutassuni kohdalla. Muistikuvat palautuivat hiljalleen, ja heti kun muistin tapahtumat tarkemmin hätäännys alkoi ottaa vallan.
“Jänötassu! Missä Jänötassu?” vinkaisin. Keuhkoihini ei sattunut niinkään enää, joten innostuin puhumaan.
“Mitä tapahtuu? Mitä sinä oikein teet?” tivasin Leimusilmältä ja vetäydyin kauemmas hänestä.
“Perhopuro, etutassusi oli sijoiltaan, joten korjasin sen ja halusin vain tarkis-”
“Ainoa asia, joka sinun pitäisi nyt tarkistaa on Jänötassun tilanne!” tiukaisin ja katselin ympärilleni Jänötassua etsien.
“Perhopuro, Jänötassu on kuollut. Hän iski päänsä kiveen, muuta en tiedä. Olen pahoillani”, parantajakolli naukui vetäen minut hiljaiseksi. Kuollut? Ei Jänötassu ollut kuollut. Hän oli ollut vieressäni vielä joessa. Ei hän voinut olla kuollut. Katsoin parantajan pesän suulle, kuin odottaen Jänötassun kävelevän sisään ja huudahtavan:
“Yllätys! Olen elossa.”
Niin ei kuitenkaan käynyt ja tunsin silmiäni polttelevan. En suostunut uskomaan tätä.
Muutamat seuraavat päivät kuluivat todella hitaasti parantajan pesässä. Jänötassun valvojaiset oltiin pidetty ja hänet oli haudattu Sypressikuiskeen ja muun perheensä vierelle. Olin pikku hiljaa alkanut sisäistämään, että Jänötassu oli todella poissa. Suru painoi niin raskaasti, etten voinut oikein tehdä mitään vaikka etutassuni olisi sen sallinut. En halunnut vain päästää surusta irti, sillä se tuntui olevan ainoa yhteyteni Jänötassuun. Ainoa asia jota pystyin toivomaan oli, että Jänötassu voi hyvin Tähtiklaanissa ja hän pystyi olemaan siellä Sypressikuiskeen kanssa. Tiesin kuinka paljon Jänötassu oli rakastanut emoaan vaikkei ikinä kerennytkään kunnolla häntä tapaamaan.
