Perhopuro
Kirjoittaja: Saaga
Istuin leirin reunustalla aurinkoisessa paikassa. Istuin yksin, sillä muu leiri tuntui vielä olevan unessa. Lukuunottamatta tietenkin vartiossa olevaa Aurinkoroihua. Hän oli Sädesäihkeen isä. Uuden ystäväni isä. Kuolleen parhaanystäväni isä. Hän tuntui päässeen yli pentunsa kuolemasta. En tietenkään tiennyt, mutta siltä näytti. Aurinkoroihu ei ollut paljoakaan vanhinta pentuaan vanhempi. Hän ja Sypressikuiske olivat saaneet pentuja todella aikaisin, mikä ei heidän kohdallaan näyttänyt pahalta vaihtoehdolta, koska nyt Aurinkoroihulla oli Syreenisumu, Sädesäihke sekä Säihkesammal. Huokaisin ja yhtäkkiä sain inhottavan ajatuksen. Jänötassu olisi näihin aikoihin jo soturi. Olisimme voineet virallisesti olla kumppaneita. Sydämeni tuntui yhtäkkiä raskaammalta ja kipu levisi kaikkialle. Ei taas. Silmiäni poltteli. Mikäköhän hänen soturinimensä olisi ollut? Minun Jänötassuni soturinimi, jota ei koskaan päästy juhlistamaan. Painoin pääni alas.
“Perhopuro!” Ahmatahma naukui. Nostin päätäni. Kyyneleet valuen pitkin poskiani. Ahmatahman lavat lysähtivät. Hän oli pettynyt, pettynyt minuun. Pettynyt. Minun takiani. Kolli ei sanonut mitään istuutui vaan viereeni ja nuolaisi korvaani. Painoin pääni hänen turkkiinsa, mutta nostin sen pian, koska halusin nähdä Ahmatahman kasvot. Hän tuijotti taivaalle.
“Haluatko puhua?” kolli kysyi.
“En taida”, vastasin. Ahmatahma kohautti lapojaan ja säikäytti minut. Nojauduin takaisin oman painopisteeni yläpuolelle ja katselin tassujani.
“Haluatko puhua, jollekulle muulle? Haluatko, että jätän sinut rauhaan? Vastaa jotain!” Ahmatahma sähähti ja katsoi minua miltei vihaisena. Hätäännyin.
“Ihan miten itse haluat. Minusta on mukava, kun olet siinä”, piipitin ja katsoin taas tassujani. Kolli huokaisi, nousi ja lähti. Minusta tuntui vielä ikävämmältä.
Olin istuskellut hetken yksin, kun Sädesäihke tuli taas. Hän hymyili lempeästi ja istui viereeni.
“Hei, Perhopuro”, hän sanoi. Nyökkäsin.
“Hei.”
“Miten voit?” Sädesäihke kysyi. Hän näytti oikeasti kiinnostuneelta. Ehkä Ahmatahmalla oli ollut huono aamu. Hän oli ollut tukenani niin kauan ilman tulosta. No toisaalta en enää itkenyt lähes kokoajan ja pystyin poistua pesästä omatoimisesti. Tein ihan soturintehtäviänikin toisinaan.
“Ehkä paremmin. En ole varma”, vastasin.
“Ymmärrän. Onko sinulla sellainen olo, että voisit liittyä johonkin partioon tänään?” oranssiturkki kysyi. Hän ei vaikuttanut painostavalta.
“En ole varma. Ehkä hiukan myöhemmin, johonkin aurinkohuipun partioon ehkä”, sanoin ja katsoin ylös. Aurinko oli juuri noussut kunnolla. Oli aika aikaista. Jotkut partiot olivat jo lähdössä.
“Ymmärrän”, Sädesäihke vastasi ja katsoi sitten leiriä. Hän tarkkaili hetken jotain ja kiinnitti sitten huomionsa takaisin minuun. Se tuntui yllättävän mukavalle.
“Haluatko puhua tai tehdä jotain?” kolli kysyi ja kehräsi. Hymyilin takaisin ihan pienesti. Minulla oli enemmän puhumisfiilis kuin oli ollut Ahmatahman kanssa.
“Puhutaan jostain”, vastasin ja katselin ympärilleni yrittäen keksiä aihetta.
“Luuletko, että tulee kuiva viherlehti? Ettei sada.”
“En tiedä”, vastasin ja maistelin ilmaa. Se tuntui lämmöltä, auringolta ja kovaa vauhtia lähestyvältä viherlehdeltä.
“Kuuma siitä tulee siitä olen varma”, Sädesäihke sanoi ja raaputti kynnellään leirin maapohjaa. Katsoin, kun lyttyyn tallattu metsän pohja pöllysi ilmaan pölynä.
“Pidän sateesta”, naukaisin, “Se rauhoittaa minua.”
“Olen samaa mieltä, mutta liian pitkät sateet ärsyttävät minua”, Sädesäihke vastasi näyttäen pohdiskelevalta. Häntä ei selvästi haitannut “turhan päiväinen jutustelu”. Hymyilin taas. Nyt hiukan suurempaa ja tunteikkaampaa hymyä.
“Minua, minua vain ehkä hiukan jännittää. Vesi. Tiedäthän”, sanoin katsellen käpäliäni.
“Voih, ymmärrän hyvinkin”, kolli naukui selvästi huomaten häpeäni.
“Haluaisitko ehkä käydä joella yhdessä? Sinun ei tarvitse mennä veteen tai edes lähelle sitä, jos et ole valmis. Olisi vain hyvä, jos kohtaisit pelkosi edes jollain tasolla”, hän naukui ja hipaisi minua hännällään.
“Joo, kuulostaa… järkevältä”, vastasin. Se ei tuntunut niin vaikealta nyt, siis veden ajatteleminen.
“Mahtavaa! Haluaisitko ehkä kokeilla jo tänään?” Sädesäihke jatkoi innostuneena. Nyökyttelin. Mitä pikemmin sitä parempi. Kohtaisin pelkoni ja paikan, joka aiheutti minulle elinikäisen trauman. Sädesäihke hymyili innostuneena. Hän vaikutti niin pirteältä ja niin hyvän tuuliselta. Toivoin, että voisin olla kuten hän.
Juttelimme vielä jonkun aikaa kunnes aurinko oli huipussaan ja nousimme. Lähdimme ihan vain kahden metsään, sillä ajatus partiosta tuntui vähän liian uuvuttavalle. Monta kissaa sai energiani yhtäkkiä noin vain katoamaan ja sitten minusta tuli taas kiukkuinen ja surullinen. Juoksin edellä Sädesäihke perässäni. Puikkelehtiessamme puiden ja pensaiden välistä rantaan minusta alkoi tuntua hieman epämukavalle. Huohotin hengästyneenä ihan metsän rajassa. Sädesäihke jarrutti viereeni tassut liukuen. Hänkin huohotti. Kolli oli antanut minulle niin paljon. Miksi hän teki niin? Eikö hänellä ollut oma kumppani, jonka kanssa viettää aikaa, perhe ja sisaruksiakin? Mietin hetken kysyväni sitä häneltä, mutta muistin taas miksi olimme täällä. Sädesäihke, sanaakaan sanomatta, tassutti veden rajaan. Katselin kauempaa, kun hän asteli virtaan. Minua puistatti. Kuvat virrasta nappaamassa Jänötassun, minun Jänötassuni, täyttivät mieleni. Tunne keuhkoissani, kun ne vaativat happea ja silmien kirvely veden alla. Ne kaikki iskivät kerralla. Räpyttelin silmiäni kiivaasti ennen kuin astelin lähemmäs. Sädesäihke oli vedessä johonkin jalkojen puoliväliin asti. Hänen häntänsä sinnitteli veden yläpuolella.
“Hyvin menee, Perhopuro”, kolli naukui ja virnisti. Virnistin takaisin ja tassutin ihan veden viereen. Vesi nousi ja laski rauhallisesti kastellen etutassuni. Ei se tuntunut niin pahalta vaikka muistikuvat Jänötassusta leijuivat mielessäni. Ehkä tätä minä juuri kaipasinkin, tekemistä. Huokaisin syvään.
“Miltä sinusta tuntuu?” Sädesäihke kysyi. Ahmatahma ei olisi ikinä kysynyt noin. Ei hän olisi tuonut minua tänne. Ei hän olisi halunnut auttaa. Ei häntä kiinnostanut.
“Jopa ihan hyvältä”, vastasin ja katsoin veteen. Auringonsäteet loivat kuvioita hiekkaan. Ne tanssivat ja kimmelsivät kauniisti. Hymyilin taas.
“Uidaan”, sanoin ja kahlasin syvemmälle. Vesi oli hyytävää, muttei läheskään niin kylmää kuin Jänötassun kuolemanaikaan oli ollut. En uskaltanut sukeltaa tai pitää tassujani kauaa irti hiekasta allani, mutta oli se jotain. Sädesäihke sukelsi. Menin hetkeksi paniikkiin, mutta hänen noustessaan takaisin pintaan hengitin taas normaalisti. Huokaisin ja katsoin häntä hetken järkyttyneenä, mutta päästin sitten irti tunteesta ja koitin nauttia veden viileydestä. Raahauduin takasin rantaan Sädesäihkeen kanssa. Turkkimme valuttivat vettä ja hytisimme molemmat, mutta aurinko lämmitti ja kuivasi meidät tuossa tuokiossa.
