Perhopuro
Kirjoittaja: Saaga
Makasin pedilläni lopen uupuneena. Olin juuri herännyt, mutta en tuntenut oloani yhtään levänneeksi.
“Perhopuro, miten voit?” Ahmatahma kysyi istahtaen viereeni. Nostin päätäni ja katsoin häntä silmiin omilla surusta edelleen sumeilla silmilläni. Olin aivan rikki, edelleen.
“En kovin hyvin”, myönsin ja painauduin kolliin kiinni. Hän huokaisi ja silitti hännällään selkääni. En tiennyt miltä Ahmatahmasta tuntui olla kokoajan hyysäämässä minua ja vakuuttelemassa, että kaikki oli hyvin ja että näkisin vielä oikean elämän kaiken tämän suremisen jälkeen. Toivon, ettei se ollut hänestä liian rasittavaa. Olin kateellinen kollille hänen rauhallisuudestaan ja siitä kuinka hyvä olo hänellä näytti olevan.
“Haluatko tulla haukkaamaan happea?” Ahmatahma kysyi. Nyökkäsin ja kompuroin ylös. Tassutin kollin kanssa ulos leiriin. Hän oli hiljainen, mikä ei yllättänyt. Minä olin hiljainen, se olisi yllättänyt, jos viime kuisia tapahtumia ei olisi otettu huomioon. Ahmatahma johdatti minut istumaan varjoon. Olin siitä kiitollinen, sillä aurinko porotti ja oli lämpimämpi kuin oli hetkeen ollut. Pian alkaisivatkin jo helle säät. Osaisimpa iloita siitä.
“Hei, Ahmatahma”, Sädesäihke herätti minut ajatuksistani.
“Haluatko mennä partioimaan? Et ole hetkeen päässyt ulos leiristä. Voin pitää seuraa tälle neidolle, jos sallit”, kolli naukui ja vaihtoi paikkaa Ahmatahman kanssa. Tuijotin heitä ilmeettömästi – hyvin epätyypillistä minulle.
“Hei sitten. Pidäkin huoli Perhopurosta”, Ahmatahma sanoi ja heilautti häntäänsä. Hän näytti tyytyväiseltä paikkojen vaihtoon.
“Olen vain muiden taakkaana. Ei sinun tarvitse perääni katsoa. Osaan huolehtia itsestäni”, nau’uin Sädesäihkeelle tuijottaen maata.
“No, ymmärrän mikset halua olla taakka, mutta on tärkeää, että saat surra rauhassa. Me muut olemme täällä auttamassa sinua. Mitä itsestä huolehtimiseen tulee. Pitäisikö tuota turkkia hiukan siistiä?” kolli kysyi virnistäen. Kohautin lapojani ja vilkaisin turkkiani. Aivan sammalhippujen ja muun roskan peitossa.
“Anna minun auttaa”, Sädesäihke naukui ja hyväksyin kohtaloni. Kävin makuulle ja annoin Sädesäihkeen alkaa selvittämään turkkini takkuja.
“Miltä sinusta tuntuu? Saat sanoa kaiken. Minä kuuntelen”, hän sanoi nuolaisujen välissä. Huokaisin.
“Tyhjälle, surulliselle, toivottomalle. Mitä muuta haluat minun sanovan?”
“Ymmärsit nyt väärin. Minä menetin myös itselleni tärkeän kissan samalla, kun menetit ystäväsi. Menetin oman veljeni. Tiedän nuo tunteet. Haluan kuulla syvemmin. Haluan auttaa sinua”, Sädesäihke naukui kehräten vaimeasti. Huokaisin taas. Annoin Sädesäihkeen odottaa hetken. Hän vain jatkoi turkkini selvittämistä. Oli oikeasti aika kilttiä auttaa. Miksi en nyt ryhtyisi kunnon keskusteluun?”
“En ole kellekään vielä kertonut, mutta… olimme molemmat ihastuneet toisiimme”, turkkiani kuumotti ja tunsin silmiäni kirveltävän. Niiskaisin.
“Olimme suunnitelleet… tulevaisuutta”, kuiskasin, sillä ääneni vaimeni, kun itku nousi kurkkuuni. Sädesäihke nyökytteli.
“Ymmärrän”, hän naukui. Jotenkin yksi sana tuntui niin hyvälle. En oikeastaan tarvinnut tuon enempää, joten jatkoin Sädesäihkeelle puhumista. Tunteista avautuminen helpotti. Se helpotti niin paljon. Puhuimme niin pitkään, että Ahmatahman partio oli kerennyt jo takaisin ja Sädesäihke oli ehtinyt setvimään turkkini varmasti neljä kertaa vaikka jatkoikin vielä, kun näki kuinka paljon se auttoi minua rauhoittumaan. Päivä vain soljui ohi ja pitkästä aikaa minusta tuntui kevyemmältä. Ei kevyeltä, eikä hyvältä, mutta kevyemmältä. Raskas suru oli jakautunut hieman pienempään.
