Perhopuro
Kirjoittaja: Saaga
Kerroin Kehräpennulle kuningattarien, klaaninvanhimpien ja pentujen syövän ensin ja pentu rauhoittui hieman. Hän näytti silti hiukan syylliseltä ottaessaan hiiren tuoresaaliskasasta. Lupasin kertoa soturilaista ja Tähtiklaanista lisää, kun olisimme syöneet. Katsoin huvittuneena, kun pentu melkein kompasteli suussaan olevan hiiren häntään. Ohjasin pennun pentutarhan edustalle, jossa saisimme syödä rauhassa ja katsella leiriä. Istuuduttuamme loin lyhyen katseen taaksemme tuoresaaliskasaan. Se oli hyvin pieni verrattuna viherlehteen, mutta lehtikato oli tuloillaan. Toivoin, että seuraava lehtikato kohtelisi meitä hyvin.
“Hyvää!” Kehräpentu kiljaisi iloisesti haukattuaan palan hiirestä. Napsahdin takaisin todellisuuteen ja kehräsin.
“Eikö olekin?” sanoin ja haukkasin itsekin pienen palan. En kuitenkaan tuntenut oloani yhtä oikeutetuksi ruokaan kuin muut kuningattaret olivat, koska enhän minä edes imettänyt Kehräpentua. Hän oli jo tarpeeksi vanha syömään ruokaa ja sitä paitsi en ollut edes synnyttänyt häntä! Voisinko edes kutsua itseni Kehräpennun emoksi? Mitäköhän Jänötassu tykkäsi minun uudesta tyttärestäni? Työnsin ajatuksia pois ja katsoin taas hopeaturkkista pienokaista. Hän keskittyi syömään.
“Odota vain, kun pääset maistamaan kalaa”, naukaisin hymyillen ja Kehräpentu kiinnostui heti. Hän oli niin suloinen, kun innostui asioista noin kovasti. Muistutti itseäni pienempänä. Minä en jättäisi häntä orvoksi kuten omat vanhempani olivat tehneet, enkä antaisi hänen parhaan ystävänsä kuolla tai pentuaikaisen ystävänsä pakottaa häntä kontrolloivaan suhteeseen.
“Mistä kalaa saadaan?” Kehräpentu kysyi. Hymyilin.
“Joesta. Eloklaanin reviiri on täynnä niitä. Kalat elävät veden alla ja eloklaanilaiset saalistavat niitä. Eloklaanissa myös opetetaan oppilaita uimaan”, kerroin pennulle.
//Kehrä?
