Perhopuro
Kirjoittaja: Saaga
Sydämeni tuntui painavan enemmän ja enemmän joka kerta, kun Hiilihammas mainitsi isäni. Olisimpa kerennyt tapaamaan tämän kunnolla. Ei. Olisipa hän jäänyt eloon. Huokaisin kivuliaasti ja koitin päästä eroon epämukavista ajatuksista.
“Voisimmeko me tehdä jotain? Saalistaa vaikka. Haluan saada ajatukset muualle”, kysyin ja vilkuilin ympärilleni. Sää oli mukavan leuto. Ei liian aurinkoista eikä kyllä niinkään harmaatakaan. Olisi mukavaa päästä vähän liikkeelle. En ollut oikein juurikaan käynyt leirin ulkopuolella sen kohtalokkaan kävelyn jälkeen. Olin autellut leirissä jonkin verran, vaihtanut makuualusia ja ollut parantajien riesana heidän pesässään, sillä minun oli totuteltava pikku hiljaa taas soturin elämään. Toisin sanoen oli totuteltava elämään ilman tärkeintä kissaa, joka oli ollut tukipilarini ja paljon muutakin. Hän oli ollut niin paljon ja yhtäkkiä ei enää ollenkaan. Tai olihan hän vieläkin, mutta ei fyysisesti. Onneksi minulla oli Ahmatahma – vai oliko? Alitajuntani koitti saada minua yliajattelemaan koko elämäni ja suhteeni Ahmatahman kanssa, mutta en antanut sille periksi. Työnsin koko kollin pois mielestäni.
“Tottakai”, Hiilihammas vastasi ja katsahti minuun hymyillen lempeästi. Kesti hetki tajuta mitä hän tarkoitti, mutta kun pääsin perille nyökkäsin.
“Mennäänkö vaikka tuonne?” osoitin tahallaan vastakkaisen suunnan siitä, mihin olimme menneet Jänötassun kanssa. En kestäisi uutta hukkumistapausta vaikka se oli kyllä todella epätodennäköistä, että Hiilihammas – kokenut soturi – hukkuisi pelastaessaan minua, jos edes uskaltaisin veden lähelle.
//Hiili?
