Perhotassu
Kirjoittaja: Saaga
“Ei se kuulosta yhtään hullulta! Olen itsekin samaa mieltä, että heidän hoitamisensa on ihan kivaa!” vastasin kollin kerrottua, että hän haluaisi hoitaa klaaninvahnhimpia.
“Nyt toisaalta, kun siellä ei ole enää kissoja kuten emosi. Hän oli niin mukava. Hänen kanssaan oli aina mukava jutella”, huokaisin. Tiesin, että emon menettäminen saattoi olla pennulla kova paikka mutta kuulemani mukaan hän ei ollut kauhean pahalla ololla siitä.
“Miksi hän oli klaaninvanhimpien pesässä?” kolli kysyi silmät suurentuen. Yllätyin kysymyksestä hiukan. Olin ollettanut Jänöpennun tietävän jo emonsa rammasta jalasta.
“Hän… hänen toinen takajalkansa rampautui taistelussa, kun hän oli vielä hyvin nuori. Hänet siirrettiin klaaninvanhimpiin, sillä hän ei voinut tehdä mitään rikkinäisellä jalalla”, kerroin henki melkein kurkkuun salpautuen kesken lauseen. Sain kuitenkin happea normaalisti vaikka taistelusta kertominen ei ollutkaan helpointa minulle. Jotenkin vain ahdisti ajatus, että rampautuisi taistelussa.
“Mutta älä huoli. Meille ei tule käymään niin. Me molemmat elämme pitkän onnellisen elämän. Sitä paitsi Sypressikuiske oli onnellinen. Hän kertoi aina kuinka rakasti perhettään ja Aurinkoroihua ja oli onnellinen heistä”, kerroin hymyillen hiukan. Ilmapiiri oli muuttunut hiukan kankeaksi mutta toivon, että se palautuisi ennalleen, kun Jänöpentu sanoisi jotain.
//Jänö?
