Pilkepentu
Kirjoittaja: Nagini
Istuin selkä suorassa pentutarhan laidalla. Katseeni oli kiinnittynyt leirin reunalla kasvavaan puuhun, joka huojui vienossa tuulessa puolelta toiselle. Lehdet kahisivat toisiaan vasten, ja niistä lähtevä ääni voimistui ja laski sitä mukaa, kun tuulenpuuskat kulkivat leirin yli. Liljatuuli oli kertonut, että lehtisateen aika lähestyi. Silloin lehdet muuttuisivat oransseiksi, punaisiksi ja keltaisiksi tavallisen vihreän värin sijaan. Liljatuuli oli myös kertonut, että lehtisateen aikana lehdet tippuisivat puiden oksista ja ilma alkaisi kylmetä. Tunsin ilman lievän viilenemisen jo nyt kuononpäässäni, mutta muuten en tuntenut sitä. Ohut pennunturkkini oli nimittäin alkanut paksuuntua ja siten lämmittää minua viileinä öinä paremmin. Liljatuuli myös varoittanut, että lehtisateen ja erityisesti lehtikadon aikana riistaa liikkui vähemmän, joten nälkää ei kannattanut pelästyä. Toki oli tärkeää syödä, mutta olin oppinut klaanin arvojärjestyksestä jo sen verran, että tiesin, etten oppilaaksi tullessani enää voisi syödä milloin vain.
Ajatukseni harhautuivat soturikoulutukseen, kun tuijottelin leiriä ympäröiviä puita ja pensaita. Enää ei olisi pitkä aika siihen, kun minut nimitettäisiin oppilaaksi ja saisin yhden klaanin sotureista mestarikseni, joka sitten opettaisi minulle kaikki tarvittavat tiedot ja taidot, joita tarvitsisin oman soturinimen saamiseksi. En tuntenut Eloklaanin oppilaita enkä liioin sotureitakaan. Liljatuuli tuntui olevan ainoa kissa, jonka tällä hetkellä tunsin klaanista. Toki tunsin Tuulipennunkin, sillä hän oli kanssani pentutarhalla päivittäin. Useimmiten kuitenkin kulutin päiväni seikkailemalla leirissä yksin tai seurasin Liljatuulen touhuja parantajan pesällä. Nyt en kuitenkaan saanut mennä sinne, sillä Halavaviiksi ja Ruskatassu olivat siellä Liljatuulen hoidossa.
Jos totta puhuttiin, tunsin leirin todella hyvin siihen nähden, että olin vasta pentu. Vaikka minut häädettiinkin tuon tuosta soturien tai oppilaiden pesältä pois, uteliaisuuteni ei jättänyt minulle paljoa valinnanvaraa. Löysin itseni kerta toisensa jälkeen työntämässä kuonoani sellaisiin paikkoihin, joihin en olisi saanut mennä. En kuitenkaan voinut mitään sille, että rakastin sitä jännityksen aiheuttamaa kihelmöintiä käpälissäni, kun lähdin kiertämään leiriä hyppien varjoista toiseen mahdollisimman näkymättömästi. Tunsin leirin nyt jo niin hyvin, että huomasin hivuttautuvani päivä päivältä lähemmäs leirin sisäänkäyntiä. Ulkomaailma kiinnosti minua, enkä mahtanut mitään sille, että astuin joka päivä askeleen lähemmäs ulkoilmaa. Tiesin kuitenkin, että jos karkaisin leiristä, siitä seuraava rangaistus olisi jotain hyvin paljon pahempaa kuin se, että minut löydettiin tutkimasta oppilaiden pesää. Siksi olin pystynyt pitämään itseni leirin muurien sisäpuolella. Eikä minun edes tarvitsisi odottaa kovin kauaa, sillä pian minut nimitettäisiin oppilaaksi ja saisin ihan luvan kanssa poistua leiristä. Liljatuulen mukaan siihen olisi ehkä vain muutamia päiviä, sillä olin pian kuuden kuun ikäinen.
Tarkkailuni kohteena ollut puu huojahti rajusti, kun yllättävä tuulenpuuska taivutti sen vartta. Huomasin, miten yksi lehti irtosi oksasta ja lepatti keskelle leiriä. Kallistin päätäni ja loikin lehden luokse. Se oli tipahtanut eilisyön sateen jättämään pieneen lätäkköön ja kellui nyt veden pinnalla. Kohotin käpäläni ja heilautin lehden lätäköstä ilmaan. Se oli vedestä märkä ja painava, ja se mäjähti takaisin maahan. Murahdin lehdelle leikkisästi, ja painoin kehoni maata vasten. Keinutin takapuoltani puolelta toiselle ja mittailin minun ja lehden välistä välimatkaa. Siristin silmiäni ja ponkaisin yhdellä hypyllä lehden kimppuun. Pyörähdin kuperkeikan lehti tarttuneena kynsiini ja riepottelin sen palasiksi. Voittoni merkiksi virnistin itsekseni ja nousin maasta. Aivan pian lehden tilalla olisi hiiri tai lintu, ja voisin näyttää Eloklaanille saalistustaitoni, jotka ainakin omissa leikeissäni olivat täydellistäkin täydellisemmät. Ja sitten minusta tulisi paras soturi koko Eloklaanissa!
// 511 sanaa
