Pilkepentu
Kirjoittaja: Nagini
Sade rummutti pentutarhan kattoa ja kosteus oli ympäröinyt minut kuin märkä käpälä. Olin käpertynyt kippuralle omalle sammalpedilleni ja kietaissut hopeanharmaan häntäni nenäni ylitse. Ohut pentuturkkini ei ollut vielä kovinkaan lämmin, ja kaipasin emoa vierelleni. Ajatus emosta sai rinnassani tuntumaan pienen pistoksen. En muistanut hänestä mitään, mutta tunsin silti ikävää. Ikävää sellaista kissaa kohtaan, kenen tuoksua en enää tunnistaisi tai kenen kasvoista ei ollut jäänyt pienintäkään kuvaa mieleeni. Miten se oli edes mahdollista? Pieni kehoni hytisi kylmyydestä ja yritin painautua lähemmäs sammaliani pysyäkseni lämpimänä. En ollut nukkunut vielä silmällistäkään, sillä sade oli alkanut juuri, kun aurinko oli painunut alas ja klaani oli hiljentynyt nukkumaan. Ensin en ollut malttanut edes yrittää nukkumista, vaan olin kurkkinut leirin aukiolle katsomaan valtavia pisaroita, jotka iskeytyivät kovaksi tallatulle maalle. En ollut ennen nähnyt sadetta. Pian vahtivuorossa ollut Halavaviiksi oli kuitenkin huomannut minut, ja hän oli patistanut minut takaisin nukkumaan. Laahustettuani takaisin pedilleni Tuulipennun viereen, kyyhkynharmaan naaraan hengitys oli hidastunut jo sen verran, että tiesin hänen olevan sikeässä unessa.
En tiennyt kuinka kauan olin maannut hereillä, mutta sade ei tuntunut hellittävän. Lopulta kyllästyin hytisemään kosteilla sammalilla, ja loikkasin pentutarhan kovalle maalle. Kylmästä kangistuneet lihakseni tarvitsivat muutaman nopean venytyksen ennen kuin saatoin lähteä tassuttamaan ulos pesästä.
Tullessani leirin aukiolle, huomasin aukion keskellä pienen lätäkön. Jo muutama askel omalta sammalpediltäni aukiolle oli saanut kehoni lämpiämään hiukan, ja innostunut kihelmöinti kutitti varpaitani. Lätäkkö sai ajatukseni pois kylmyydestä ja siitä inhottavasta kosteudesta, joka roikkui ilmassa sadepisaroiden välissä. Unohtaen tyystin vahtivuorossa olevan Halavaviiksen, lähdin kipittämään lätäkön luokse. Sade kasteli jo ennestään hieman kostean turkkini nopeasti lähes läpimäräksi, mutta pörhistin vain turkkiani ja katselin lumoutuneena veden pintaa. Pisaroita iskeytyi veteen niin nopeasti, että silmäni eivät pysyneet perässä. Jokaisen pisaran jälkeen veteen ilmestyi pieni rengas, joka kuitenkin katosi silmänräpäyksessä muiden pisaroiden alle. Räpyttelin silmiäni kiivaasti ja yritin samalla ehtiä nähdä jokaisen lätäkköön iskeytyvän pisaran. Olin niin keskittynyt tarkkailemaan vettä, että en huomannut Halavaviiksen hivuttautuneen vierelleni. Kilpikonnakuvioinen naaras rykäisi, ja havahduin ajatuksistani. Luimistin korviani, mutta tuijotin soturia kuitenkin uhmakkaasti silmiin.
”Nyt on keskiyö, Pilkepentu”, Halavaviiksi murahti. ”Mene nukkumaan.” En mahtanut mitään harmistukselleni, kun naaras viittilöi kohti pentutarhaa. Olin jo lähdössä takaisin, kun muistin mikä oli alkuperäinen tarkoitukseni lähteä pesästä. Käänsin katseeni Halavaviikseen.
”Minulla oli kylmä, enkä saanut unta”, naukaisin. Samassa tunsin vilunväreiden juoksevan selässäni, kun muistin märän turkkini, joka roikkui ympärilläni. Halavaviiksi tuijotti minua vaikeasti tulkittava ilme kasvoillaan. Hän avasi suunsa sanoakseen jotain, mutta sulki sen sitten eikä sanonutkaan mitään. Näytti siltä, että naaras ei oikein tiennyt, mitä minun kanssani olisi pitänyt tehdä. Lopulta hän sanoi:
”Mene käymään Liljatuulen luona. Hän voi antaa sinulle kuivia sammalia.” Sitten naaras loikki takaisin vahtipaikalleen sisäänkäyntitunnelin luokse.
Jäin hetkeksi seisomaan paikoilleni märkä turkki liimautuneena ihooni, kunnes havahduin ajatuksistani ja pyörähdin kohti Liljatuulen pesää leirin reunalla. Lähdin tassuttamaan sitä kohti, mutta otettuani yhden askeleen, tassuni luiskahti märällä maalla ja menetin tasapainoni. Leukani iskeytyi maahan ja vingahdin kivusta. Tunsin, miten märästä maasta imeytyi kosteutta vatsakarvoihini, ja kömmin nopeasti ylös. Oloni oli surkea, kun jatkoin matkaani parantajan pesään.
Päästyäni perille, menin saman tien pesään sisälle. Yrttien tuoksu iskeytyi vasten kasvojani, ja tunsin aivastuksen alkavan kutitella nenääni. Nyt sateella pesässä ei tuoksunut yhtä voimakkaalta kuin tavallisesti, enemmänkin multaiselta. Yrttien haju vei silti huomioni hetkeksi pois siitä, että olin tullut hakemaan Liljatuulelta kuivia sammalia. Kun muistin taas, mitä olin tullut tekemään, tassutin varovasti syvemmälle pesään. Vilkaisin olkani yli ja näin maassa tassujeni jättämät märät jäljet sekä turkistani tippuneet pisarat.
”Liljatuuli?” huhuilin varovasti, sillä jostain syystä minua ujostutti tulla keskellä yötä parantajan pesälle. Vaikka pidinkin tummanharmaasta naaraasta, korviani kuumotti, kun minun piti herättää hänet keskellä yötä etsimään minulle kuivia sammalia.
”Liljatuuli? Oletko täällä?” huikkasin uudestaan, tällä kertaa hieman kovempaa. Ehkä naaras oli sikeässä unessa, eikä ollut kuullut tuloani sateen läpi. Erotin pesän perältä liikettä, ja pian Liljatuuli nousi ylös sammaliltaan ja tuli luokseni. Hänen meripihkanväriset silmänsä olivat vielä unesta turvonneet ja katse oli hieman utuinen.
”En saanut unta sateen takia”, nau’uin ujosti. ”Minulla oli kylmä, ja Halavaviiksi käski minut hakemaan kuivia sammalia täältä.” Liljatuuli räpytteli silmiään ja katsoi märkää turkkiani. Hänen katseensa muuttui hieman sääliväksi.
”Voi sinua, miten olet kastunut noin märäksi?” Liljatuuli kysyi rypistäen otsaansa. Vilkaisin märkiä tassujani ja kohautin lapojani. Sitten muistin leikkini lätäkössä.
”Jäin katselemaan lätäkköä! Se oli aika iso”, kerroin silmät suurina. Liljatuuli nauroi sanoilleni ja pudisteli päätään. Hän viittilöi minua tulemaan peremmälle pesään. Seurasin naarasta hänen sammalpetinsä luokse, ja katsoessani parantajan makuualusia, melkein tunsin niistä hohkaavan lämmön ympärilläni. Liljatuuli katseli minua, kun meripihkanväriset silmäni olivat jumittuneet kuiviin sammaliin.
”Sinun on varmaan paras nukkua tämä yö täällä minun kanssani, ettet vilustu”, Liljatuuli naukaisi ja nyökkäsi kohti omaa sammalpetiään. Silmäni suurenivat ja peräännyin askeleen. Vaikka minusta oli houkuttelevaa jäädä tänne lämpimään nukkumaan tummanharmaan parantajan viereen, en halunnut vaikuttaa avuttomalta pennulta, joka ei pystyisi nukkumaan yksin. Avasin suuni sanoakseni vastaan, mutta kun vilunväre melkein veti tassut altani, tajusin, ettei minulla ollut vaihtoehtoja.
”Hyvä on”, huokaisin. Liljatuuli naurahti ja toi pesän perältä muutaman sammaltupon lisää oman petinsä viereen, jotta mahtuisin nukkumaan. Täristen katsoin, kun naaras asetteli sammalet tasaiseksi alustaksi.
”Tulehan tähän, niin kuivataan sinut ensin”, Liljatuuli sanoi, ja nyökkäsi kohti sammalia. Vapisevin askelin tassutin kuivien sammalten päälle, ja asetuin makaamaan. Kehoni tärisi kylmyydestä, ja painauduin lähemmäs Liljatuulen lämmintä kehoa, kun parantaja tuli viereeni. Hän alkoi sukia turkkiani pitkin vedoin, ja tunsin veren alkavan kiertää kehossani nopeammin, kun allani oli kuivia sammalia ja Liljatuulen voimakkaat kielenvedot saivat lämmön palautumaan kehooni pikkuhiljaa. Nyt, kun en enää tärissyt kylmästä, väsymys sai silmäluomeni raskaaksi ja ne painuivat kiinni. Vaivuin syvään uneen Liljatuulen tasaisten kielenvetojen saattelemana.
// 897 sanaa
