Pilkepentu
Kirjoittaja: Nagini
Raotin varovasti silmiäni, mutta jouduin sulkemaan ne melkein saman tien. Kirkkaus suljettujen silmieni ulkopuolella tuntui lähes sokaisevalta. Pehmeä alusta tassujeni alla oli lämmennyt nukkuessani ja en voinut olla tuntematta uneliaisuutta, joka kieppui ympärilläni. En kuitenkaan halunnut nukkua enää, sillä viimeisten päivien aikana en ollut muuta tehnytkään. Ensimmäiset muistoni olivat kylmyys, nälkä ja jonkun kissan ote niskastani. Muistin keinahdelleeni kissan leuoissa puolelta toiselle, kunnes minut oli laskettu tähän pehmeälle alustalle. Sen jälkeen olin vain nukkunut. Liikahdin varovasti ja yritin karistaa unen pois turkistani. Ajatuksen nukkumisesta alkoi kuitenkin voittaa uteliaisuus, joka pisteli tassujani yhtä paljon kuin jokin terävä tikku vatsaani. Vingahdin säälittävämmin kuin olisin halunnut ja kierähdin sivummalle. Pehmeä alusta ei enää ollutkaan niin pehmeä, sillä kierähdyksen voimasta olin pudonnut kovalle maalle. Räväytin silmäni auki ja tunsin niiden kostuvan, sillä kirkkaus ympärilläni oli niin sokaiseva. Räpyteltyäni silmiäni jonkin aikaa, aloin kuitenkin tottua valoon ja pian huomasin, että pesä, jossa olin, oli itse asiassa melko hämärä. Ainoa valonlähde oli kauempana näkyvä uloskäyntiaukko, josta tuli kirkasta valoa pesään.
Kiersin katseellani koko pesän. Se oli hyvin suuri, aivan liian suuri minun kokoiselleni pennulle. Makuualusta, jolta olin kierähtänyt pois, oli väriltään tummanvihreä. Alustaan oli jäänyt pieni painauma siihen kohtaan, missä olin maannut vielä hetki sitten. Keskellä alustaa törrötti pieni oksa, joka oli ilmeisesti pistänyt vatsaani maatessani. Huomasin myös, että vähän matkan päässä oli toinen makuualusta, tismalleen samanlainen kuin omani. Viikseni värähtivät innostuksesta. Toinen makuualusta ei voinut tarkoittaa muuta kuin sitä, että tässä pesässä asui myös toinen kissa. Liikuttelin korviani ja yritin napata ilmasta jonkin äänen, joka kertoisi, missä pesätoverini olisi. En kuitenkaan kuullut muuta kuin tuulen kahisuttavan puita ulkona sekä vaimeaa puhetta.
Hetkinen, kuulin puhetta! Valpastuin heti ja yritin saada sanoista selvää. Se oli kuitenkin toivotonta, sillä ääniä tuntui olevan niin paljon. Asuiko kanssani sittenkin enemmänkin kuin yksi kissa?
Siirsin meripihkanvärisen katseeni tassuihini. Tassuni olivat suuret ja leveät, ja arvelin, että ne kannattelisivat minua hyvin. Jalkani näyttivät kuitenkin heikoilta ohuen pentuturkin alla, enkä tiennyt jaksaisivatko lihakseni pitää minua pystyssä kovinkaan kauaa. Halusin kuitenkin tavata ne muut kissat, joiden uskoin olevan pesän ulkopuolella. En osannut vielä paikantaa ääniä niin hyvin, että olisin pystynyt suunnistamaan suoraa tietä kissojen luokse, mutta tällä hetkellä ainoa vaihtoehto mistä voisin löytää muut, oli pesän ulkopuolella. Uteliaisuuden kutitellessa tassujani jännitin lihakseni ja kömmin istumaan. Nyt, kun olin korkeammalla, näin pesän vielä paremmin. Katseeni kiinnittyi pesän toisella laidalla olevaan pieneen, tassuni kokoiseen palloon, jota en ollut huomannut maatessani. Häntäni alkoi viuhtoa holtittomasti puolelta toiselle, kun mittailin katseellani matkaa pallon luokse. En tiennyt mikä se oli, mutta ehkä voisin napata sen kynsiini! Ponnistin itseni seisomaan horjuville jaloilleni ja yritin tasapainottaa itseni. Huomasin joutuvani jännittämään lihaksiani toden teolla, jotta pysyin pystyssä. En kuitenkaan antanut sen häiritä, vaan lähdin hitaasti astelemaan kohti palloa. Kävely alkoi sujua sitä paremmin, mitä useamman askeleen otin. Huomasin painautuvani vaistomaisesti lähemmäksi maata, kun olin enää vain hännänmitan päässä pallosta. Pysähdyin paikoilleni ja siristin silmiäni katse tiiviisti pienessä pallossa. Tunnistin sen olevan samaa materiaalia mitä oma makuualustanikin oli. Keinutin takapuoltani puolelta toiselle ja sitten loikkasin pallon kimppuun. Pienet, mutta neulanterävät kynteni tarttuivat palloon kiinni ja kaaduin maahan. Innokas vinkaisu karkasi huuliltani, kun revin pallon kynsilläni kappaleiksi.
Hengitykseni oli kiihtynyt innostuessani, ja nyt makasin maassa tasaten sitä. Katselin pallon riekaleita edessäni ja hymyilin itsekseni. Olin juuri aikeissa lähteä etsimään lisää tuhottavia palloja, kun kuulin askelia pesän ulkopuolelta. Valpastuin heti ja käännyin kohti uloskäyntiaukkoa. Askeleet menivät kuitenkin suuaukon ohitse, ja vaimenivat pian kokonaan. Samassa muistin, että alkuperäinen ideani oli ollut lähteä pesästä ulos etsimään pesätovereitani, mutta olin harhautunut leikkimään sammalpallolla. Kömmin seisomaan ja lähdin tassuttamaan hitaasti kohti uloskäyntiaukkoa. Vaikka horjuinkin aina muutaman askeleen välein ja kävelyni näytti varmasti melko huteralta, se alkoi muuttua yhä helpommaksi ja helpommaksi. Löysin rytmin, jota jalkani alkoivat noudattaa automaattisesti.
Kun saavuin uloskäynnin luokse, silmiini osui sokaiseva valo, joka pakotti minut sulkemaan silmäni. Silmäluomieni takana näin punaista, oranssia ja ympäriinsä tanssahtelevia kuvioita. Pakotin itseni kuitenkin varovasti totuttelemaan valoon, ja lopulta pystyin pitämään silmäni auki valossa.
Olin tullut vielä suurempaan pesään kuin se pesä, jossa olin nukkunut. Pesän keskellä oli suuri kivi, joka oli päältä litteä. Sen alla oli kolo, joka herätti uteliasuuteni. En kuitenkaan lähtenyt sinne suin päin, sillä huomioni kiinnittyi seuraavaksi kissoihin, jotka kulkivat edestakaisin pesässä. Osa kissoista lähti vasemmalla puolella olevasta piikkihernetunnelista pois näkyvistä, kun taas osa ilmestyi näkyviin kahden yhteenkasvaneen kuusen juurakosta toiselta puolelta suurta pesää. Pääni tuntui olevan pyörällä tästä suuresta maailmasta ja erityisesti niistä kaikista kissoista, joita pesässä oli. Kissoja oli enemmän, mitä osasin laskea. Olivatko he kaikki pesätovereitani?
Katseeni kiinnittyi litteän kiven vieressä olevaan pieneen joukon kissoja, jotka näyttivät olevan huomattavasti pienikokoisempia kuin muut pesässä liikkuvat kissat. Oletin heidän olevan muita nuorempia. Muutama heistä näytti melkein samanikäisiltä kuin minä. Innostuneena seurasta, lähdin kipittämään kohti heitä. Matkani kuitenkin keskeytyi lyhyeen, kun kompastuin pieneen kuoppaan maassa ja kaaduin kuonolleni maahan. Taas uusi säälittävä inahdus purkautui keuhkoistani ulos ja jäin hieromaan kirvelevää nenääni keskelle tätä suurta pesää. Huomasin tassuihini tarttuvan jotain lämmintä ja tahmeaa. Hämmentyneenä tuijotin tassuani, johon oli jäänyt pieni punainen jälki. Nuuhkaisin sitä, ja tunsin pistävän raudan hajun nenässäni. Kavahdin kauemmas ja nyrpistin nenääni. Samassa tunsin jonkun koskettavan kevyesti selkääni.
”Pilkepentu, oletko kunnossa?” Käänsin päätäni puhujan suuntaan ja näin vieressäni tummanharmaan naaraan, jonka valkea kuono ja rinta pisti silmääni. Kissan silmät olivat meripihkanväriset, ja niissä oli tutkiskeleva katse. Kallistin hieman päätäni. Kissa oli puhutellut minua – oliko nimeni siis Pilkepentu? Se kuulosti mielestäni hassulta, ja tirskahdin.
”Mikäs noin naurattaa?” vieressäni seisova naaras naurahti. Ravistin päätäni enkä vaivautunut selittämään. Häntäni alkoi huiskia ilmaa.
”Kuka sinä olet?” kysyin jättäen vastaamatta kissan esittämään ensimmäiseen kysymykseen, sillä olin jo unohtanut kipeän kuononi. Tummanharmaa naaras naurahti kevyesti.
”Olen Liljatuuli, Eloklaanin parantaja”, hän vastasi. ”Mennään käymään nopeasti parantajan pesässä niin puhdistan kuonosi ja pääset sitten jatkamaan leikkejäsi.”
Rypistin otsaani kummastellen Liljatuuleksi esittäytyneen kissan sanoille. Eloklaanin parantaja? Sitten tirskahdin taas, sillä Liljatuulikin kuulosti mielestäni hassulta nimeltä. Nimissämme oli jotain samaa, mutta en osannut sanoa mitä. Liljatuuli näpäytti kevyesti hännällään lapaani ja lähti johdattamaan minua kohti niitä kahta yhteenkasvanutta kuusta. Emme kuitenkaan menneet niiden juurakossa sijaitsevaan onkaloon, vaan Liljatuuli johdatti minut kuusten vieressä olevaan pistävän tuoksuiseen pieneen pesään. Pysähdyin kuin seinään, sillä pistävä tuoksu oli niin voimakas. Aivastin, ja yritin saada pistävän tuoksun nenästäni pois sohimalla sitä tassullani. Koskettaessani tassullani nenääni tunsin kuitenkin viiltävän kivun ja kavahdin taaksepäin. Tämänkö takia olimme tulleet tänne? Olin juuri aikeissa kysyä siitä Liljatuulelta, kun huomasin hänen kadonneen. Katselin ympärilleni yrittäen löytää naaraan. Minun ei kuitenkaan tarvinnut etsiä häntä kauaa, sillä pian Liljatuuli ilmestyi näkyviin kahden kiven välistä, jotka olivat pesän reunalla. Naaras kantoi suussa jotain valkoista, ja katselin uteliaana, kun hän laski kantamuksensa eteeni.
”Mitä tuo on?” kysyin ja kurkotin koskettamaan tassullani valkoista möykkyä. Liljatuuli pyyhkäisi tassuni kuitenkin pois ja nostin pääni harmistuneena naaraan meripihkanvärisiin silmiin.
”Se on hämähäkinseittiä. Puhdistan ensin tuon haavasi ja katsotaan sitten, tarvitseeko se hämähäkinseittiä verenvuodon tyrehdyttämiseksi”, Liljatuuli kertoi, ja painoi sitten jonkin kostean ja pehmeän pallon kasvoihini. Terävä kipu pisteli kuonoani, kun Liljatuuli pyyhki sitä kostealla pallolla, jonka tajusin yhtäkkiä olevan samanlainen sammalpallo kuin se, jonka olin tuhonnut ensimmäisessä pesässä.
”Taidat olla aika villi tapaus?” Liljatuuli kysyi, kun hän oli saanut kasvoni pyyhittyä. ”Onneksi tämä ei ole kuin pieni naarmu, etkä tarvitse tähän edes hämähäkinseittiä.” Sivuutin taas naaraan kysymyksen ja esitin omani.
”Mikä on Eloklaani? Ja mitä tarkoittaa parantaja?” Kysymykseni näyttivät huvittavan Liljatuulta.
”Me olemme nyt Eloklaanin leirissä, tarkemmin sanottuna parantajan pesässä. Eloklaani on kotisi, ja kaikki täällä asuvat kissat ovat klaanitovereitasi. Sinut löydettiin aivan yksinäsi Eloklaanin reviirin rajalta lähes vastasyntyneenä ja toimme sinut tänne turvaan”, Liljatuuli kertoi. Olin istahtanut maahan ja tapitin meripihkanvärisillä silmilläni naarasta. ”Ja parantaja on sellainen kissa, joka huolehtii sairaista kissoista. Minä olen Eloklaanin parantaja.”
Vaikka olinkin saanut vastaukset kysymyksiini, mieleeni nousi vain entistä enemmän kysymyksiä. Minulla oli todella malttamaton olo, enkä oikein osannut muodostaa kysymyksiä päässäni Liljatuulelle esitettäväksi, sillä olin liian utelias ja innoissani.
”Ovatko kaikki nuo kissat tuolla isossa pesässä Eloklaanin kissoja? Oletko sinä ainoa parantaja?” sain lopulta kysyttyä. Olisin halunnut kysyä naaraalta vielä enemmän kaikesta, mutta maltoin mieleni ja toivoin Liljatuulen ymmärtävän ilman enempää kysymyksiä, että halusin tietää kaiken! Liljatuuli kuitenkin vain nauroi ja pudisteli päätään.
”Sinä se olet utelias. Minulla ei ole nyt mitään kiireellistä, joten voit tulla mukaani niin voin esitellä sinulle leirin”, Liljatuuli naukaisi. Nousin innokkaasti seisomaan ja tein muutaman iloisen loikan parantajan ympärillä.
Liljatuuli johdatti minut takaisin siihen suureen pesään, jonka keskellä oli litteä kivi. Hän kertoi, että suuri pesä oli itse asiassa Eloklaanin leirin aukio, ja että litteä kivi oli ulkonäkönsä mukaan nimetty Litteäkiveksi.
”Litteäkiveltä päällikkömme Mesitähti pitää klaanikokouksia sekä nimittää oppilaita ja sotureita”, Liljatuuli kertoi ja vilkaisi minua. Ennen kuin ehdin kysyä, parantaja jatkoi, ”päällikkö tarkoittaa kissaa, joka johtaa Eloklaania. Katsohan, tuolla on Mesitähti.” Käänsin pääni Liljatuulen osoittamaan suuntaan leirin sisäänkäyntitunnelille, ja näin valkeaturkkisen kollin, jonka korvat ja etutassut olivat ruskeat. Mesitähti oli syventynyt keskusteluun punaruskean naaraan kanssa, jonka Liljatuuli kertoi olevan Minttuliekki, Eloklaanin varapäällikkö. Pääni tuntui olevan aivan täynnä kaikkea sitä uutta tietoa, mitä Liljatuuli oli minulle kertonut. Olin pyörällä päästäni ja yritin pitää ajatukseni kiinni Liljatuulen sanoissa, mutta en mahtanut mitään sille, että mieleni alkoi harhailla. Katseeni liukui Minttuliekistä ja Mesitähdestä ylöspäin puihin, jotka varjostivat Eloklaanin leiriä. Tuuli heilutti oksia ja vihreitä lehtiä, joista osa näytti siltä, että ne saattaisivat lähteä irti hetkenä minä hyvänsä.
”Pilkepentu, oletko sinä syönyt tänään mitään?” Liljatuuli kysyi ja palautti minut takaisin maan pinnalle. Räpyttelin silmiäni ja katsoin parantajaa. Hän näytti huomanneen ajatuksieni harhautuneen sivuraiteille. Pudistin päätäni vastauksena naaraan kysymykseen. Nyt, kun Liljatuuli oli ottanut asian esille, huomasin nälän kaivertavan pikkuista vatsaani.
”Aamun ensimmäinen saalistuspartio palasi juuri, joten voimme käydä hakemassa sinulle syötävää”, Liljatuuli naukui ja viittilöi hännällään kohti viiden kissan partiota, joka tassutti juuri piikkihernetunnelista sisään. Jokaisella oli suussaan ainakin yksi saalis, muutamalla jopa kaksi hiirtä. Nuuhkaisin ilmaa ja tuoreen saaliin tuoksu sai veden herahtamaan kielelleni.
”Olet hieman liian nuori syömään kiinteää ruokaa, mutta meillä ei ole ketään kuningatarta, joka voisi imettää sinua. Jonkun täytyy pilkkoa riista sinulle tarpeeksi pieniksi paloiksi”, Liljatuuli sanoi lähtiessään johdattamaan minua kohti juuri palannutta partiota. Saalistuspartio kävi laskemassa tuomisensa leirin reunalla olevaan kuoppaan, jonka Liljatuuli oli kertonut olevan tuoresaaliskasa. Tassutimme sen luokse, ja sain valita itselleni sopivan aamiaisen. Nuuhkin saaliita vuorotellen, ja lopulta iskin pienet hampaani pulleaan hiireen. Se oli kuitenkin melkein yhtä iso kuin minä, enkä saanut sitä hievahtamaankaan. Riuhdoin ja riuhdoin, mutta en saanut hiirtä ylös tuoresaaliskasasta. Samassa tunsin hampaat niskassani, kun minut nostettiin sivuun ja pian sain eteeni valitsemani hiiren. Lipaisin huuliani innoissani. Liljatuuli repäisi hiirestä palasen ja pureksi sen minulle sopivaksi suulliseksi. Sitten naaras työnsi sen eteeni. Nälkäisenä ja pää edelleen pyörällä kaikista niistä uusista asioista, joita parantaja oli minulle kertonut, iskin hampaani tuoreeseen lihaan.
// 1732 sanaa
joku?
