Pilvitassu
Kirjoittaja: Ron
Olin odottanut Harhamietteen vastaavan minulle myöntävästi, ja niin hän oli tehnyt. Huolimatta hänen ensimmäisestä vastauksestaan olisin motkottanut hänelle jalassa roikkuen aina hänen myöntymiseensä saakka, tai ääritapauksessa mennyt omin päin harrastamaan vesijumppaa. Kuten sanoin, olin päättänyt, että tämä päivä on omistettu uimiselle. Harhamiete oli todennäköisesti tietämättään kuitenkin säästänyt minulta vaivaa ja imagoa sekä meiltä molemmilta aikaa suostumalla pyyntööni heti. Soturi oli perään kysynyt, josko lähtisimme sillä sanomalla, johon olin hänelle kepeästi sirkuttanut:
“Totta kai! Haluan oppia mahdollisimman paljon uimisesta jo tänään. Enemmän aikaa siihen tietänee enemmän oppimista.”
Olin yllättynyt, että puhuin niin pirteästi, hymy pyllyssä ja silmät tuikkien. Saattoi jopa vastenmielisyys esittämääni persoonaa kohtaan kurkata. Harhamiete katsoi minua vienosti virnuillen ja nyökkäsi. Jotain lisää hän siihen taisi sanoa lähtiessään liikkeelle, mutta se taisi lentää yli korvieni. Oli myös mahdollista, ettei hän sanonut mitään, ja äänet pääni sisältä vain karkailivat kummittelemaan korvakäytäviäni.
En voinut sanoa tunteneeni kovin tarkkaan paikkaa, missä uintia harjoiteltiin. Olin nähnyt sen kertaalleen, ensimmäisenä päivänä oppilaillehan näytettiin reviiri, mutta en minä muuten siellä lorvinut. Matka sinne venyi mielessäni, kun käytin sen minulle tavalliseen tapaan miettien jonninjoutavia. Olisin muuten uponnut ympäristöön ja maisemiin, mutta pelkäsin hukkaavani mestarini, joten jouduin kohdistamaan keskittymistäni hänen jälkiensä seuraamiseen ja hänen kannoillaan pysymiseen.
Tunnistin uintipaikan ympäristöineen, kun olimme lopulta saapuneet sinne. Ei siitä toki ollut missään nimessä kauan aikaa, kun siellä olin viimeksi käynyt, olisin silti odottanut sen muuttuneen edes jonkin verran viime näkemältä. Ei ollut, mutta mikäpä siinä. Jos jotain, tämä paikka oli tarkoitukselleen varsin otollinen. Virtaus oli lauhkeaa ja vesi ainakin näytti matalalta. Uimataidottoman pennunkin luulisi joutuvan näkevän vaivaa voidakseen tänne hukkua. Tai ehkä pieneltä pennulta se juuri ja juuri onnistuisi. Vai ei juuri ja juuri? Yltäisivätkö ne pentutarhoissa mätivät karvamytyt pohjaan? Pitäisikö kokeilla?
Yhtäkkiä Pilvitassu säpsähti. Olin tajunnut hävinneeni tästä maailmasta vasta tuntiessani mestarini töytäisevän lapaani hennosti. Hiirenpapanat… komea alku ensimmäiselle kastautumiselleni. En kyennyt näkemään Harhamietteen olemuksesta mitään, mikä olisi ilmaissut tästä ärsyyntyneisyyttä. Vähemmän hän näytti sitä kasvoistaan. Samalla, tulkitsemattomalla ilmeellään hän katsoi minua, kuten oli aina tähän asti katsonut. Puoli silmäniskua ja olin yltä päältä häpeästä märkä, vaikka olin vielä hyvän etäisyyden päässä virrasta edessäni. Kuitenkin mestarini varmasti kihisi ärtymyksestä syvällä silmiensä takana.
“Anteeksi, pääni vilisee ajatuksia..” jupisin Harhamietteelle äänellä, jonka olin yrittänyt kaikin voimin kerätä lamauttavan häpeän keskeltä kasaan, vakaaksi ja asialliseksi, vieläpä jotenkin alisteisesti, nuotiksi.
//Harha?
376 sanaa
