Pilvitassu
Kirjoittaja: Ron
Oppilaselämä oli eittämättä kiireisempää, kuin mitä olin kuvitellut. Hyvä oli minun jo nyt niin sanoa, tuskin olin edes päässyt alkuun soturin opinnoissani.
Vaikka Harhamietteen opetus oli minusta sangen kiinnostavaa, vapaa-aika harjoituksista oli minulle yhä päivän parhainta aikaa. Kaikki oppilaat varmasti ajattelivat niin. Minulle kuitenkin vapaa-aika merkitsi omaa aikaa, minun aikaani. Minulla oli aikaa ajatella. Aikaa, mutta ennen kaikkea tilaa. Oppilaiden pesä oli täynnä kissoja, niin paljon, että vaikka siellä olisi hiiren hiljaista, siinä silti oli jotakin vaivaannuttavaa. En pystynyt täysin keskittymään, en pystynyt kuuntelemaan ajatuksiani; jotain, mitä minä tarvitsin voidakseni nukahtaa. Olin yhä sen tähden väsynyt. Tai sitten se oli uusi rutiini, jonka myötä pitkältä tuntunut päivä teki tehtävänsä. Mitä ikinä, väsytti.
Olin toivonut aterian auttavan asiaan. Näykin hiirtäni hitaasti, katselin muita. Keskityin enemmän tarkkailuun ja ajatuksiini, kuin syömiseen, mikä taisi väsyttää minua vielä enemmän. Äkkiä katseeni lukittui johonkin, joka näytti lähestyvän minua. Katsoin hänen lähestymistään. Luulin (ja toivoin) hänen menevän johonkin ohi tai pysähtyvän vain siihen, mutta tajusin lopulta hänen todella lähestyvän minua. Hän oli oppilas, kolli, tietty minua vanhempi. Valkea turkki, silmät meripihkaa, joita kumpaakin reunustivat karvapeitteessä jokin jännä kuviointi. Jos olisin tuntenut hänet, olisin heti tiennyt hänen nimensä, mutta koska en tuntenut, päässäni eivät soineet kellot.
Hän pysähtyi hyvän matkan päähän minusta, ja pudotti kantamansa oravan. Sitten hän esitti minulle asiansa, kysyi lupaa liittyä seuraani. Siristin silmiäni. Tuumin ehkä vähä turhankin pitkään, sanoisinko sen, mitä ajattelin, vai sen, mikä ehkä olisi järkevämpi sanoa, ottaen huomioon yleiset maneerit. Minä olin ajatusta vastaan, erittäin vastaan, mutta sopisiko olla töykeäkään? Punnitsin katseellani kollia. Hänen ilmeensä oli odottava, mutta totinen. Sanat “saanko liittyä seuraasi” tulivat suusta ulos sujuvasti, kuin hän olisi harjoitellut tällaista hetkeä varten koko ikänsä.
Annoin lopulta itselleni periksi, huiskautin rauhallisesti häntääni, avasin silmiäni hieman säyseämpään katseeseen, ja äänessäni kirahti todellisuudesta täysin vieraantunut energisyys, kun lopulta vastasin:
“Mikä ettei.”
Kolli nyökkäsi, nosti maasta oravansa, ja asteli luokseni. Vatsassani tuntui epämiellyttävä muljahdus, mutta yritin olla välittämättä siitä.
Jos hän odotti minun kantavan tätä keskustelua, antaisin hänelle köniin (vaikka häviäisinkin olemattomilla taistelutaidoillani), sillä minulla ei ollut hajuakaan, mitä minun piti hänelle seuraavaksi sanoa. Miksi hän edes oli tullut luokseni, kun emme me minun tietääkseni tunteneet toisiamme?
//Pohja?
355 sanaa
