Pimentotähti
Askeleeni veivät minua Eloklaanin rajaa kohti, kuten usein viime aikoina. Yksinäiset kävelyni olivat lisääntyneet määrässä päälliköksi astumiseni jälkeen. Tämä oli tietysti looginen seuraus siitä, etten enää partioinut samassa määrin, mutta silti kaipasin metsässä liikkumista. Ja, kuten jo ennen klaanin johtoasemaa, nautin hiljaisuudesta ja rauhasta, jossa ajatukseni saattoivat hahmottua ilman häiriöitä.
Maa oli mutaista ja vetelää, mutta en kiinnittänyt siihen huomiota askeltaessani ajatuksiini uppoutuneena. Visioni Kuolonklaanille oli selkeä: me tarvitsimme lisää reviiriä. Joka hiirenkorva oppilasajoistani asti olin saanut huomata, että klaanimme vain kasvoi lehtikadon kuolemista huolimatta. Se tietysti merkitsi, että teimme jotain oikein. Siinä missä rivimme olivat runsastuneet, ei reviirimme kuitenkaan ollut seurannut perässä. Lehtikadon aikaan kärsimme edelleen nälästä. Lisäksi luotettavammat yrttimaat turvaisivat parantajan toimintaa viheryskän ja muiden tautien levitessä. On puhuttava Sumutuulelle, tuumin.
Seisahduin haistaessani voimakkaan seoksen oman klaanini sekä Eloklaanin tuoksuja. Raja oli tässä, tunnistin sen toki silminkin. Sama nummi jatkui Eloklaanin puolelle, vain näkymätön hajujen seinä merkitsi reviirien kohtauspaikkaa. Tiirailin nummille kuljeskellen edestakaisin rajaa pitkin. Tajusin, ettei minulla ollut paljoakaan ymmärrystä Eloklaanin reviiristä, mikä oli hieman nurinkurista, olinhan viettänyt kuita vartioiden heidän leiriään. Sadattelin nyt sitä, etten ollut hyödyntänyt mahdollisuutta opetella tuntemaan heidän reviiriään.
Leirin ja sen lähialueet sen sijaan muistin. Erityisesti muistin joenuomat, jotka ympäröivät leiriä. Jokainen eloklaanilainen osasi uida, mikä oli tärkeää turvallisuuden vuoksi. Samalla heidän liikkumisensa metsässä oli monimuotoisempaa kuin kuolonklaanilaisten, joista vain harva kykeni taittamaan matkaa vedessä. Jälleen jouduin päätymään siihen tulokseen, että Tuhkajuova oli oikeassa.
Kalastamisenkin taisi vain harva. Kala oli resurssi, jota emme olleet kenties arvostaneet tarpeeksi. Eloklaanilaisista suuri osa taisi myös kalastamisen, mutta Kuolonklaanissa tämä taito oli harvinainen. Se oli valitettavaa: reviirillämme oli kuitenkin joki. Paljoa kalastajia ei tarvittu. Ellemme sitten valloittaisi jotain Eloklaanin joenuomista…
Suuntasin katseeni pohjoiseen. Näin rajapartion kaukaa: olinkin pohtinut, miksi täällä oli näin hiljaista. Kiusaus hypähtää hetkeksi rajan toiselle puolelle kaikkosi nopeasti. Olin kuitenkin päättänyt, että jonkun sinne oli lähipäivinä lähdettävä tiedusteluretkelle – se ei vain mitenkään voinut olla minä. Sotia oli aloitettu pienemmästäkin kuin vihollisklaanin päällikön luvattomasta vierailusta.
Partion nenässä asteli pieni, musta kissa, ja hänen hännillään muutaman eloklaanilaisen joukko. Heidän askeleensa olivat määrätietoiset mutta jännittyneet. Tiesin kyllä, miltä tilanne vaikutti. Siksi otin pari askelta kauemmas rajasta.
Silmäilin kiinnostuneena eloklaanilaisten joukkoa, kun he seisahtuivat kohdalleni. Partiota johtanut musta kissa ei ollut minulle tuttu ja hänessä oli jotain outoa – hillitty hymy oli tyhjä eikä aivan ylettänyt silmiin, joista toinen oli hailakan värinen sokeutumisen johdosta. Hänen vanavedessään asteli toinen pieni kissa, jolla oli hämmästyttävän suuret silmät. Oli partion mukana myös tuttuja, nimittäin Pohjaharha, jonka sattuman kautta tiesin Tuhkajuovan pojaksi, sekä Rastaskukka, Eloklaanin kokeneimpia sotureita.
”Päivää, Pimentotähti.”
Puolisokean naaraan ääni oli tasainen ja teennäisen kohtelias. Mittailin partiolaisia hetken katseellani, kunnes vastasin tervehdykseen.
”Päivää. Onko hiirenkorva kohdellut teitä hyvin?”
Rastaskukka otti askeleen lähemmäs tuimin katsein.
”Sitä emme taida sinulle kertoa. Emme me tyhmiä ole.”
Hymyilin väkinäisesti. Kannatti kokeilla: kyllä useat heistä olivat.
”Mikä tuo sinut rajallemme?” musta naaraskissa kysyi. Kohotin kulmiani: tottahan minä nyt sain täällä olla. En kuitenkaan halunnut, että eloklaanilaiset nyt palaisivat leiriin kertoen hysteerisinä uutisia siitä, miten Kuolonklaanin päällikkö suunnitteli rajalle hyökkäystä.
”Voisitteko välittää viestini Korppitähdelle? Emme ole vielä päässeet keskustelemaan klaaniemme tulevaisuudesta, ja mielelläni vierailisin leirissänne hänen luonaan. Ehdotan aurinkohuippua kolmen päivän päästä.”
Kissat vilkaisivat toisiaan vaitonaisina. Lopulta partion johtajana toimiva musta naaras nyökkäsi.
”Välitämme viestisi.”
Koin sopivaksi poistua nyt paikalta, jotta partio ei kokisi minua liian painostavana. No, vaikka olin tuon viestin lähettänyt vain pienennä tekosyynä rajalla olemiselle, halusin silti tavata Korppitähden. Olin minä hänet tavannutkin välillä rajapartioissa jo ennen päällikköaikojani, mutta halusin päästä puhumaan hänen kanssaan kahden kesken. Se oli paras tapa vaikuttaa klaanien suhteisiin. Oli tärkeää, ettei Eloklaani voinut varautua tulevaan: halusin heidän luottavan meihin ja hölläävän hieman otettaan.
