Pimentovarjo
Kirjoittaja: Auroora
Olimme voittaneet sodan. Olin ollut lopputaistelun päätöksen aikaan sen verran tajuissani, että olin nähnyt Henkäystähden petoksen, joka sai minun kaiken tukeni. Keijukainen oli tapettu hänen oman kasvattityttärensä toimesta ja kujakissayhteisö oli luikkinut karkuun. Sekin kävi minulle mainiosti. Eloklaanista ottamamme panttivangit oli toimitettu Kuolonklaanin leiriin ja olimme ottaneet vihollisklaanimme haltuumme sijoittamalla kourallisen kuolonklaanilaisia pitämään kuria heidän leirissään. Sen minä hyväksyin pitkin hampain.
Minut oli nimittäin valittu vartioimaan Eloklaanin leiriä. Olin kihissyt kiukusta Henkäystähden kertoessa asiasta ja vain vaivoin onnistunut pitämään ulkokuoreni tyynenä. En halunnut olla Eloklaanissa, halusin olla Kuolonklaanissa. Sinne minä kuuluin, en näiden hyväuskoisten, yhdentekevien kissojen joukkoon. Kaiken kukkuraksi mukaani oli tullut Jääviilto. Vaikka kolli ei kuitenkaan ollut tappanut minua nukkuessani, en edelleenkään pitänyt hänestä ja luottamukseni soturia kohtaan oli minimaalista.
Pidin Henkäystähden koko suunnitelmaa tyhmänä ja käytin huomattavan osan ajastani hänen kiroamiseen mielessäni. Päällikkö halusi sulauttaa Eloklaanin Kuolonklaaniin ja kitkeä heidän kulttuurinsa, oppinsa ja uskonsa Tähtiklaaniin. Minä en uskonut sen olevan mahdollista; eloklaanilaiset olivat liian itsepäisiä. Enkä pitänyt sitä huonona asiana: jos roolit olisivat olleet toisinpäin, en minäkään olisi luopunut kuolonklaanilaisuudestani. Eloklaanilaisten uskollisuus soturilaille ja Tähtiklaanille oli tavallaan heille kunniaksi.
Ei kuitenkaan ollut väliä sillä, onnistuisiko Henkäystähden suunnitelma. Se oli nimittäin joka tapauksessa huono. Parhaassa tapauksessa eloklaanilaiset antautuisivat Kuolonklaanin vallan alle, ja sitten meillä olisi suuri joukko kissoja ruokittavana. Tietysti myös metsästäjiä olisi enemmän, mutta epäilemättä klaanin hallitseminen olisi haastavaa. Sitä paitsi loppujen lopuksi mikään ei olisi Kuolonklaanissa helpottunut. Saisimme lisää riistaa uusin voimin ja aluein, mutta sitä päätyisi myös uusiin, nälkäisiin suihin.
Kaikista järkevintä olisi ollut vain hankkiutua eroon Eloklaanista. Kenties heidän joukkomurhansa olisi ollut liian raakaa, mutta olisi heidät voinut ainakin karkottaa. Silloin olisimme voineet ottaa koko metsän haltuumme ja saada uusia riistamaita ja yrttiapajia. Henkäystähti oli paitsi suuruudenhullu, myös idiootti, ja joka päivä Eloklaanin leirissä vakuutti minua tästä enemmän.
Ainakin sain hiukan harjurakoa pentuihini, vaikka ikävöinkin heitä. Ensimmäinen pentueeni taisi vihata minua edelleen – Kaamoskukkaa kaiketi lukuunottamatta – mutta Salamatassua minä kaipasin. Olisin halunnut seurata hänen kasvuaan soturiksi, mutta nyt sekin oli minulta evätty. Loskatassu sen sijaan ei välttämättä kasvaisi nyt kieroon, kun en ollut pilaamassa kaikkea.
Paikaltani sotureiden pesän edustalta näin, miten metsästyspartio saapui takaisin leiriin. Nousin jaloilleni ja venytin selkääni. Minun oli hiukan nälkä, joten voisin aivan hyvin syödä. Jos olisin ollut Kuolonklaanin leirissä, olisin kentoes jättänyt aterian välistä, sillä voisin hyvin odottaa iltaan. Riistan vieminen eloklaanilaisten nälkäisiltä suilta oli kuitenkin pieni ele, jolla voisin passiivisaggressiivisesti osoittaa mieltäni. Kenties hyvällä tuurilla joku heistä kuolisi nälkään.
Astelin kasalle ja nyökkäsin partiossa mukana olleelle Leppävarjolle.
”Kuinka sujui?” kysyin noukkiessani tuoresaaliskasasta pulskahkon hiiren, jonka joku eloklaanilaisista oli siihen hetkeä aiemmin nakannut. Leppävarjo kohautti lapojaan.
”Hyvin, ei heistä ollut vaivaa”, kolli sanoi ja vilkaisi partiolaisia, jotka loivat sekä jännittyneitä että halveksivia katseita suuntaamme. Siristin silmiäni vastauksena heille.
”Hyvä kuulla. Riistaakin näemmä löytyi aika mukavasti.”
Leppävarjo nyökkäsi ja hymyili.
”Kyllä. Riista on selvästi heräilemässä horroksestaan, näimme jopa jäniksenpoikasia”, soturi selitti aivan kuin minua olisi pitänyt kiinnostaa hänen havaintonsa. ”Harmi kun nyt on jo hiirenkorva, lehtikatona olisimme saaneet tuoresaalisetuoikeuksistamme enemmän irti.”
”Totta”, tokaisin silmissäni huvittunut pilke. ”Muista syödä vatsasi täyteen. Meidän ei sovi nähdä koskaan nälkää, kun joudumme roikkumaan täällä kotimme sijaan.”
Sen sanottuani lähdin astelemaan takaisin paikalleni sotureiden pesän eteen vain huomatakseni, että nyt siellä istui Jääviilto. En kuitenkaan voinut enää muuttaa kurssiani näyttämättä siltä, että yrittäisin vältellä häntä. En missään nimessä halunnut hänen kuvittelevan, että en kestäisi hänen seuraansa. Sekös Jääviiltoa miellyttäisi.
Istahdin soturin viereen hyvän matkan päähän ja pudotin hiiren eteeni valmiina syömään.
”Kas, Jääviilto”, murahdin välinpitämättömästi. ”Kuinka aika on sinulla täällä kulunut? Toivottavasti ei liian hyvin.”
//Jää?
KP-boosti käytössä
