Pohjaharha
Kirjoittaja: Elandra
Hilehuurteen juuri sanomat sanat olivat yhtä yllättäviä kuin lumimyrsky keskellä viherlehteä! En voinut uskoa korviani. Oliko hän juuri oikeasti pyytänyt anteeksi sitä, että pudotti minut jokeen? Kaiken kukkuraksi hän pahoitteli tympeää reaktiotaan omaan anteeksipyyntööni.
Arvostukseni Hilehuurretta kohtaan ei juurikaan noussut, mutta kieltämättä hänen tekonsa oli rohkea ja kunnioitettava. Sen johdosta suupieleni alkoi nykiä ja kasvoilleni hiipi pienen pieni hymynkaltainen virne. Näin, miten tabbykuvioinen kolli siristi yllättyneenä vihreitä silmiään. Kasvoilleni kohonnut ilme oli poissa nopeasti, ja keskityin miettimään vastaustani nuoremmalle kollille. Halusin välittää sanoillani olevani iloinen Hilehuurteen myöntäessä virheensä, mutta halusin myös tehdä hänelle selväksi, ettei se tehnyt hänen aiemmasta käytöksestään lainkaan sen hyväksyttävämpää. Vedin syvään henkeä ja päästin seuraavat sanat suustani:
”Anteeksipyyntö hyväksytty, en kanna sinulle kaunaa, vaikken selviäisikään hengissä tästä taudista. Olen täysin samaa mieltä, se ja kaikki muutkin hölmöilysi ovat aivan kamalan noloja. Toivon koko sydämestäni, että opit käyttäytymään kuten soturin kuuluu.” Kasvoillani oli tuttu, vakava ilme puhuessani Hilehuurteelle. Kollin vihreä katse pysytteli silmissäni, kunnes pesän sisäänkäynniltä kuului askeleita. Liljatuulen paluu oli minun pelastukseni. Suurella todennäköisyydellä Hilehuurteen vastaus olisi ollut taas yhtä piikittelevää kuin aina. Hän unohtaisi silmänräpäyksessä olevansa edes pahoillaan, sellaisen kuvan kolli oli itsestään antanut minulle.
Emme puhuneet sinä päivänä enää mitään, sillä olimme saaneet seuraa sairasaukiolle. Kujetassu oli ottanut paikan meidän välistämme, eikä minulla ollut tarvetta huudella nuoren kollikissan yli yhtään mitään Hilehuurteelle. Hänen anteeksipyyntönsä saisi suuremman merkityksen vasta sitten, kun kolli oppisi olemaan kunnolla.
Illasta oloni oli jo hieman parempi, ja pelko kuolemisesta alkoi laantua. Toivoin vain yli kaiken pääseväni mahdollisimman nopeasti pois tästä ankeasta pesästä.
Tähtiklaani vastasi rukouksiini ja pääsin eräänä aamuna pois parantajan pesältä vietettyäni siellä kolme kokonaista päivää. Hilehuurre oli vielä jäänyt pesään, enkä tiennyt oliko hän pääsemässä tänään sieltä pois. Vedin keuhkoni täyteen raitista pakkasilmaa astuttuani ulos tunkkaisesta, yrttien katkuisesta pesästä. Kylmä ilma kutitteli keuhkojani ja sai minut yskimään. Pieni pelko kolkutti takaraivossani; oliko tämä normaalia? Minunhan piti olla jo toipunut.
”Huomenta Pohjaharha!” Minttuliekki tervehti Litteäkiven edustalta ja viittoi minut luokseen. Yritin työntää pelon pois mielestäni ja kävelin hankeen tehtyä polkua pitkin punaturkkisen varapäällikön luokse.
”Joko sinä palaat soturin tehtäviin? Voisin laittaa sinut ja Närhitassun aurinkohuipun partioon, jos vain olet terve”, Minttuliekki ehdotti rauhallisella äänellä. Nopea paluu soturin tehtäviin hirvitti, mutta Leimusilmä oli vakuuttanut minun olevan terve kuin mikä. En halunnut kieltäytyä syyttä tehtävistäni, joten nyökkäsin.
”Leimusilmän mukaan kaikki on kunnossa, osallistun ilomielin partioon”, lupasin. Minttuliekki katsoi minua tyytyväisenä:
”Sepä hyvä. Jaan partiot aivan pian, niin jää toki kuuntelemaan.”
Hyvästelin varapäällikön ja kävelin hänen kehotuksestaan lähelle sotureiden pesää, jotta kuulisin millaisen kokoonpanon varapäällikkö kehittelisi partioon.
