Pohjaharha
Kirjoittaja: Elandra
”Herätys”, ääni repi minut pois viherlehden aikaisesta metsästä takaisin hämärään sotureiden pesään. Raotin hitaasti silmiäni ja erotin vaalean hahmon seisovan edessäni. Väärävarjon meripihkainen katse tuntui porautuvan suoraan syvälle sieluuni, kun katsoin kollia unenpöpperöisenä.
”Lähdetään saalistamaan”, soturi tokaisi hiljaa, jottei herättäisi muita pesässä nukkuvia sotureita, ”odotan sinua pesän ulkopuolella.”
Nousin hartaasti venytellen ylös kehoni lämmittämältä sammalvuoteelta. Ilma sotureiden pesässä oli melko viileää, mutta lähekkäin nukkuvien sotureiden ruumiinlämpö lämmitti toinen toistaan. Oma vuoteeni sijaitsi pesän sisäänkäynniltä katsottuna vasemmalla, ei kuitenkaan aivan pesän laidassa, muttei myöskään sen keskellä. Enemmistö Eloklaanin sotureista tuhisi yhä omilla vuoteillaan, joka kertoi, etteivät partiot olleet vielä lähteneet.
Miksi Väärävarjo oli herättämässä minua saalistamaan näin aikaisin? Lähdin ottamaan siitä selvää lähtemällä liikkeelle kohti pesän uloskäyntiä. Jouduin kulkemaan muutaman soturin ohitse, yritin ohittaa heidät mahdollisimman hiljaa.
Astuin ulos sotureiden pesästä kylmään pakkasilmaan. Kehoni tärisi kylmästä, ja olisin enemmän kuin mielelläni palannut takaisin lämpimään pesään, ellei Väärävarjo olisi odottanut minua. Valkea kolli istui pesän sisäänkäynnin lähellä ja viittoi minut perässään kohti leirin uloskäyntiä.
Pääaukio oli lähes autio, vain yövartiossa olleet Salamataivas ja Tuulikuiskaus istuivat hiirenhiljaa aloillaan. He vartioivat leiriä puhumatta, kuten vastanimittyjen sotureiden kuuluikin tehdä.
Totuttuani kylmyyteen, pesän ulkopuolella oleminen ei ollut enää niin kamalaa. Kuljin ripein askelin isäni jalanjäljissä piikkihernetunneliin. Yöllä oli satanut lunta, ja lumisade jatkui yhä. Onneksemme hiutaleet leijailivat maahan kaikessa rauhassa, eli sää oli ihan hyvä saalistamiselle. Muiden tekemät polut erottuivat kohtalaisen hyvin vastasataneen lumen alta, joten kuljimme niitä pitkin.
”Leirissä ei ollut lainkaan tuoresaalista”, Väärävarjo vastasi kysymykseeni, jota en ehtinyt edes esittää, ”Okraviiksi ja Kaurisuni sairastuivat eilisiltana viheryskään. Ajattelin olla hyödyksi ja saalistaa klaanille hieman ylimääräistä tuoresaalista.”
Olin yllättynyt kuullessani nuo sanat juurikin Väärävarjon suusta, mutten sanonut sitä ääneen. Koin, ettei minulla ollut mitään oikeutta epäillä isääni, hänen tekojaan ja niiden tarkoitusperiä.
”Se on hyvä ajatus, klaani tarvitsee kaiken ylimääräisen tuoresaaliin”, totesin päätäni tyytyväisenä nyökytellen. Käytin mielelläni vapaa-aamuni saalistamiseen, sillä tiesin siitä olevan klaanille paljon hyötyä. Lehtikadon myötä myös tuoresaaliin määrä oli vähentynyt. Vaikkei Mesitähti ollut antanut käskyä säännöstellä ruokaa, olin vähentänyt omaa syömistäni jonkin verran. Söin nykyään vain silloin, kun olin oikeasti nälkäinen ja korkeintaan kaksi kertaa päivässä. Minä pärjäsin vähemmällä, toisin kuin nuoret kissat, jotka tarvitsivat kaiken riistan kasvaakseen.
Väärävarjo johdatti meidät joen yli kohti Koivumetsää. Matkan aikana silmäilin koskematonta lunta, yrittäen etsiä tuoreita eläinten jälkiä. Kuten sanottu, kaikki saalis oli nyt tarpeen. Epäonnekseni en nähnyt lainkaan tuoreita jälkiä, ainoastaan sellaisia, jotka hädin tuskin erottuivat tuoreen lumen alta. Ei ollut järkeä lähteä seuraamaan vanhoja jälkiä, sillä ne saattoivat viedä ties kuinka kauas.
Olimme hajaantuneet Koivumetsässä omille teillemme saalistamaan. Olin löytänyt nopeasti tuoreet hiiren jäljet ja seurannut niitä, kunnes olin löytänyt pitkähäntäisen, pienen metsäneläimen. Hiiri oli kaivellut jotakin pähkinäpensaan juurella niin keskittyneesti, ettei se huomannut lähestyvää vaaraa, eli minua. Hiiri oli ollut helppo saalis, mutta siihen oli kuin olikin hyvä saalisonneni päättynyt. Kuten olimme isän kanssa sopineet, jatkoimme saalistusta aina auringonnousuun saakka. Löysin muutamat potentiaaliset jäljet, mutta kun olin löytänyt jäljittämäni eläimet, kaikki kolme olivat aivan väärällä hetkellä huomanneet minut ja päässeet karkuun.
Lumisade ei tuntunut hellittävän, ennemminkin se vain voimistui koko ajan. Nyt hiutaleet putoilivat taivaalta miltei vaakatasossa, eikä sitä enää voinut kutsua kauniiksi leijailuksi. Uskoin sen olevan Tähtiklaanin merkki siitä, että saalistus oli minun osaltani nyt tässä. Palasin takaisin aukiolle, jossa olin viimeisen kerran nähnyt Väärävarjon.
Kolli oli odottanut minua rähjäisen oravan kanssa. Kehuin hänen saalistaan, vaikkei se ollutkaan kummoinen. Koko paluumatkan isä valitti siitä, miten vähän saalista metsässä oli ja miten huono onni Eloklaanilla oli ollut tänä lehtikatona. En voinut kieltää, etteikö hän olisi ollut negatiivisten puheidensa kanssa oikeassa. Pelkäsin, että huono saalistilanne ja viheryskä olivat jonkinlainen merkki Tähtiklaanilta, että olimme tehneet jotakin väärin.
”Noh, ei saa vaipua synkkyyteen. Olen tyytyväinen niin kauan, kun minun perheelläni on kaikki hyvin”, valkea kolli oli sanonut juuri ennen kuin saavutimme leirin piikkihernetunnelin. Tiesin, että hän oli viitannut perheellään niin myös minuun kuin Mesitähteen, hänen perheeseensä ja Liljatuuleen. Oli outoa ajatella, että Eloklaanin päällikkö oli minun isäni pentu, minun velipuoleni. Vaikka olimmekin sukulaisia, en olettanut saavani koskaan mitään erityiskohtelua, enkä sitä ollutkaan saanut.
Leiriin saavuttuamme olimme vieneet saaliimme tuoresaaliskasaan, joka edelleen huusi tyhjyyttään. Kaksi saalista ei ollut paljoa, mutta se oli edes jotakin. Ainakin kolme kissaa saisi vatsaansa täytettä niistä, jotta jaksoi seuraavaan ateriaan saakka. Vaikka nälkä oli kurninut vatsassani, jätin saaliit joillekin muille. Olin jakanut myöhään eilen illalla Hillasielun kanssa varpusen, joten seuraava ateria sai vielä odottaa.
Väärävarjo oli hetken seurassani, mutta lähti nopeasti omille teilleen. Kolli kertoi vain, että tällä oli jotain tärkeää tehtävää. Kuten tapoihini kuului, en kysellyt turhia, vaan hyvästelin isäni ja annoin hänen lähteä tekemään tehtäviään.
Paikalla ollessa kylmä pureutui ohuen turkkini läpi ja sai minut palelemaan. Kylmyyteen ei helpottanut lumisade, joka olisi varmasti peittänyt minut alleen, ellen olisi lähtenyt liikkeelle. En halunnut vilustuttaa itseäni turhaan, joten palasin vielä hetkeksi lepäämään sotureiden pesään. Se oli tyhjentynyt, ja enää vain muutama soturi nukkui sammalvuoteillaan ympäri pesää. Minttuliekki oli ilmoittanut minut aurinkohuipun partioon Hiilihampaan, Kuuvarjon ja Ruskalinnun kanssa.
En saanut unen päästä kiinni, mutta loikoilin sammalvuoteellani partion alkuun saakka. Ennen partioon lähtöä suin pesässä vielä turkkini siistiksi.
Leirin pääaukiolle päästyäni sain huomata, että lumisade oli taas hellittänyt. Taivas oli pilvien peitossa ja sää oli varsin harmaa. Valkeat lumihiutaleet leijailivat taas tanssien taivaalta kohti maata. Suunnatessani piikkihernetunnelia kohti, huomasin Hiilihampaan odottavan siellä jo. Kohtasin entisen mestarini kohteliaasti nyökäten, johon Hiilihammas vastasi pienellä hymyllä.
”Tervehdys, miten sinä voit?” esitin kohteliaan kysymyksen entiselle mestarilleni, ”olen rukoillut Tähtiklaania, että mahdollisimman moni säästyisi tänä vuonna viheryskältä.”
//Hiili?
// 888 sanaa
