Pohjaharha
Kirjoittaja: Elandra
Kuuntelin keskittyneesti tabbykuvioisen soturin viisaita sanoja. Kuten olin arvellutkin, Hiilihammas tosiaan osasi sanoa ne sanat, jotka toisen tarvitsee kuulla. Vaikka kokeneen soturin sanat lohduttivatkin, Metsähallan kuolema tulisi varmasti kummittelemaan mielessäni vielä pitkään. Vaikka teko olikin varmasti oikeutettu, sen ajatteleminen sai vatsassani muljahtelemaan.
”Kiitos”, lausuin hitaasti katsoessani Hiilihammasta suoraan silmiin. Kolli oli puhuessaan liikehtinyt kivuliaan näköisesti, joten ajattelin antaa soturille aikaa levätä. Hänellä oli varmasti paljon ajateltavaa, ja minun murheeni sen kun vain kuormittivat häntä enemmän.
”Toivon todella sinun olevan oikeassa tämän asian suhteen. Kiitos, että jaksoit kuunnella ja neuvoa minua. Minun täytyy yrittää nyt vain keskittyä soturin tehtäviin ja toivoa, että Tähtiklaani on minulle armollinen”, totesin hitaasti päätäni nyökytellen. Hiilihampaan kasvoilla käväisi hymy, mutta nopeasti sen tilalle piirtyi irvistys. Kolli joutui taas hakemaan parempaa asentoa, jossa kipu ei tuntuisi.
”Oletko sinä kunnossa? Tahdotko, että haen Leimusilmän?” äänestäni paistoi huoli, mutta ilmeeni pysyi edelleen vakavana. Ruskea kolli pudisti päätään;
”Kaikki hyvin, täytyy vain etsiä parempi asento.” Katsoin epäröiden entistä mestariani, joka näytti viimein löytäneen mukavemman asennon. Tämän ilme muuttui levollisemmaksi, eikä soturin suupielet enää nykineet kivusta.
”En häiritse sinua tämän enempää, vaan annan sinun nyt levätä ja toipua rauhassa”, sanoin ja nousin ylös lähteäkseni, ”olen iloinen, että selvisit hengissä niiden kissojen hyökkäyksestä.” Hiilihammas hymyili ystävällisesti ja hyvästeli minut. Käänsin soturille selkäni ja astelin ulos parantajan pesältä pääaukiolle. Väsymys sai silmäluomeni tuntumaan raskailta, joten askelsin hitaasti kohti sotureiden pesää. Matkalla kohtasin Minttuliekin, jonka tummansininen katse pyysi minua pysähtymään.
”Huomenta”, naukaisin pysäyttäen katseeni varapäällikön silmiin. Punaruskea naaras silmäili minua huolestuneen oloisena.
”Onko kaikki hyvin? Saitko kuitenkin vammoja taistelussa?” naaras kysyi huolestuneena. Hänen katseensa käväisi nopeasti parantajan pesällä; naaras kaia luuli minun käyneen siellä itseni vuoksi.
”Kävin vain tervehtimässä Hiilihammasta, kun en saanut unta”, selitin rauhallisella äänellä itseäni vanhemmalle naaraalle. Naaras nyökkäsi, mutta edelleen hän tarkasteli minua katseellaan.
”Näytätkin melko väsyneeltä, joten sinun on kai parasta mennä suorinta tietä lepäämään. Laitan sinut vasta auringonlaskun partioon, joten saat nukkua rauhassa”, punaturkkinen naaras lupasi. Tuntui pahalta, että väsymyksen takia sain erityiskohtelua varapäälliköltä. Mutta kenties hän ajatteli, että väsynyt soturi partiossa olisi liian suuri riski, joten en alkanut väittämään vastaan.
”Kiitos, lupaan olla skarppina auringonlaskun hetkellä”, lupasin ilmeettömänä, mutta osoitin kiitollisuuteni kumartamalla naaraalle pienesti.
Hyvästelimme toisemme ja minä jatkoin matkaani kohti sotureiden pesää. Sisäänkäynnillä jouduin väistämään Nokkospilveä ja Irvikitaa, jotka astuivat juuri ulos pesästä. Heidän päästyä pääaukiolle, työnnyin karhunvatukkapensaikon alle, jota pitkin pääsi sotureiden pesään. Pesä oli kahdessa kerroksessa; ylemmässä nukkuivat kaikista kokeneimmat ja kunnioitetuimmat soturit ja alemmassa me muut. Toivoin, että voisin itsekin jonakin päivänä olla niin kokenut ja kunnioitettu voidakseni siirtää oman vuoteeni ylemmälle tasolle. Toistaiseksi olin vain yksi nuori soturi monen muun joukossa, joten paikkani oli alemmalla tasolla. Etsin lukuisten pesien seasta omani, jolle asetuin makaamaan. Pesä oli tyhjentynyt auringon noustessa, ja enää vain muutama soturi veteli sikeitä omilla vuoteillaan. Keskustelu Hiilihampaan kanssa oli saanut mieleni rauhoittumaan sen verran, että sain viimein unen päästä kiinni.
Heräsin taas aurinkohuipun jälkeen. Poistuin pesästä pääaukiolle, joka suorastaan kuhisi kissoja. Puheensorina täytti aukion ja kaikki näytti aivan normaalilta. Ei olisi uskonut, että klaaninvanhimpien pesässä majaili tälläkin hetkellä kaksi täysin tuntematonta kissaa, jotka olivat eilen hyökänneet päällikkömme ja yhden soturimme kimppuun. Ajatus siitä sai kylmät väreet kulkemaan kehoni läpi. Nämä kaksi kissaa olivat antautuneet suosiolla, mutten siltikään luottanut heihin lainkaan.
Kun Mesitähti loikkasi Litteäkiven päälle, en voinut uskoa korviani. Hän oli antanut kaksikolle luvan jäädä Eloklaaniin niin pitkäksi aikaa kuin he vain halusivat. Valkoturkkinen päällikkö ilmoitti, ettei meillä ollut syytä pelätä uusia ystäviämme. Olin pöyristynyt. Miten Mesitähti saattoi luottaa niin sokeasti kahteen kissaan, jotka olivat juuri hetki sitten yrittäneet tappaa hänet ja yhden hänen kokeneimmista sotureistaan?
Ajatukseni keskeytyivät, kun joku käveli vierelleni. Väärävarjo tervehti minua ja istui alas.
”Aikamoista”, isä totesi, ”Mesitähti näyttää tosissaan luottavan niihin kahteen kissaan.” Katseeni kääntyi valkoturkkiseen soturiin, jonka tyyni ilme oli kääntynyt minusta klaaninvanhimpien pesälle, jonne Mesitähti oli hetki sitten kadonnut.
”Niin”, totesin rauhallisella äänellä, joskin hieman epäröiden. Mesitähti ei käytännössä rikkonut yhtäkään soturilain pykälää luottamalla vieraisiin kissoihin, joten en halunnut julkisesti tuomita päällikön valintaa. Mesitähti halusi aina uskoa kaikista hyvää, eikä häntä voinut syyttää siitä. Vaikka mielestäni kolli asetti klaanin melkoiseen vaaraan tekemällä näin, hän oli kuitenkin Eloklaanin päällikkö ja minä vain soturi. Niin kauan kuin hän toimi soturilain mukaan, minulla tai muilla ei ollut oikeutta puuttua hänen päätöksiinsä päällikkönä.
