Pohjaharha
Kirjoittaja: Elandra
Kuuntelin kärsivällisesti Kortepennun selitystä sammalpallosta ja siitä mitä oli kuullut vanhemmistaan. Katsoin ilmeettömänä pientä pentua, mutta tunsin edelleen myötätuntoa häntä kohtaan. Kolli tuskin tulisi varttuessaan muistamaan vanhemmistaan mitään. Saatoin jopa hieman samaistua nuoren kissan olotilaan; minäkään en koskaan ollut saanut tutustua emooni. Ainoa asia mitä Väärävarjo oli suostunut kertomaan hänestä oli se, että emo asui Kuolonklaanissa. Muuta en tiennyt, vaikka salaa olin aina toivonut saavani tietää enemmän. En minä halunnut leikkiä perhettä emoni kanssa, mutta olisihan se nyt ollut mielenkiintoista nähdä ja tietää, millainen kissa minun emoni todellisuudessa oli.
”Olet kuin ilmetty Mesitähti. Sinulla on hienot vanhemmat, Kortepentu”, naukaisin rauhoittavalla äänellä ja laskin lohduttavasti häntäni selvästi hiukan surustuneen kollipennun kapeille lavoille, ”he varmasti ovat ylpeitä siitä, miten hieno kissa sinusta on kasvanut. Jos tahdot, minä voin kertoa sinulle isästäsi enemmän.”
Kortepennun vihreiden silmien katse kirkastui:
”Tunsitko sinä minun isäni?”
Nyökäytin päätäni rivakasti, mutta ilmeeni oli yhä kylmä ja kova. Tunteiden näyttäminen ilmeiden kautta ei tuntunut hyvältä, se ahdisti. Toivoin, että Kortepentu ei pitänyt minua töykeänä.
”Kyllä, minun isäni – Väärävarjo – on myös Mesitähden ja sinun tätisi, Liljatuulen, isä”, kerroin ystävällisellä äänellä. Kortepentu näytti ilahtuvan uutisesta entisestään.
”Silloinhan me olemme sukua toisillemme”, kollipentu naukui silmät säihkyen. Nyökkäsin taas kerran.
”Se on totta”, totesin rauhallisesti. Kortepentu vetäytyi hieman kauemmas minusta ja katseli mietteliään oloisena pääaukiota, jolle oli saapunut pesistä ja leirin ulkopuolelta lisää kissoja.
”Kimalaistoive ei ole kertonut minulle Väärävarjosta mitään. Onko hän jossain täällä?” Kortepentu kysyi mietteliään oloisena. Käänsin myös katseeni aukiolle ja etsin katseellani isäni valkeaa turkkia. Olin jopa hieman harmissani, kun sitä ei näkynyt. Olisin mielelläni esitellyt Kortepennulle hänen isoisänsä.
”Minä uskon, että Väärävarjo on parhaillaan partioimassa”, selitin kohteliaasti, mutta hieman pahoitellen. Kortepentu nyökkäsi, eikä näyttänyt erityisen pettyneeltä. Hänen toiveikas katseensa kääntyi taas minun suuntaani.
”Entä kuka sinun ja Mesitähden emo on?” valkoturkkinen kollipentu kysyi. Kohtasin pienokaisen katseen, mutta mietteliäänä omani siirtyi aukion toiselle laidalle jonnekin kaukaisuuteen, ei erityisemmin mihinkään kohdistettuna. Jouduin miettimään hetken vastaustani, mutta saatuani sen kasattua mielessäni järkevästi, käännyin taas pennun puoleen:
”Mesitähden emo ei ole minun emoni. Sinun isoemosi, Mesitähden emo oli erakko, kun taas minun emoni on kuolonklaanilainen.”
Kortepennun silmät suurenivat, enkä ollut varma oliko hän kauhistunut, pettynyt vaiko jotain muuta. Pentu näytti miettivän päässään yhtä sun toista, sillä nopeasti hän kurtisti epäilevästi kulmiaan:
”Miten sinun emosi voi olla kuolonklaanilainen, jos sinä ja Väärävarjo olette täällä? Kimalaistoive on kertonut, etteivät eloklaanilaiset ja kuolonklaanilaiset saa olla kumppaneita.”
Pentu vaikutti hämmentyneeltä, enkä voinut syyttää häntä siitä. Asia oli nimittäin hämmentänyt minuakin kuultuani siitä ensimmäistä kertaa.
”Siinä Kimalaistoive on aivan oikeassa. Kumppanuus ja ystävyys kuolonklaanilaisten kanssa on ehdottomasti kiellettyä, mutta nyt ei ole kyse siitä”, selitin kärsivällisesti ja pidin pienen tauon, jotta Kortepentu sisäistäisi sanomani, ”Väärävarjo ei ole aina elänyt Eloklaanissa. Ennen tänne tuloaan ja Mesitähden tapaamista hän oli Kuolonklaanin soturi. En tiedä juuri muuta kuin se, että hän rakastui kuolonklaanilaiseen, sai hänen kanssaan minut ja jostain syystä jätti entisen klaaninsa tuoden minut mukanaan Eloklaaniin. Sinun isäsi oli niin jalomielinen, että hän hyväksyi meidät Eloklaanin jäseniksi. Siitä olen hänelle ikuisesti kiitollinen, sillä vaikka vereni jakautuukin kahteen klaaniin, olen sydämeltäni aina eloklaanilainen.”
//Pimento tai Korte?
