Pohjaharha
Kirjoittaja: Elandra
Loppupartio oli sujunut ihan kohtalaisen hyvin. Hilehuurre oli ymmärtänyt pitää suunsa kiinni turhista asioista lopun aikaa, ja minä olin saanut keskittyä saalistamiseen. Leiriin palattuamme veimme saaliit tuoresaaliskasaan ja partion jäsenet hajaantuivat kukin omille teilleen. Siirryin itse aukion laidalle pesemään saalistamisen yhteydessä sottaantunutta turkkiani. Valkea turkki ja märkä lehtisade eivät olleet mikään maailman parhain – tai ainakaan puhtain – yhdistelmä. Siellä täällä turkillani oli raparoiskeita ja maahan pudonneet lehdet ja roskat tuntuivat toisinaan tarttuvan liiankin tiukasti kiinni lyhyeen turkkiini. Keskityin turkkini sukimiseen, mutta tarkkailin samalla ympärilläni liikuskelevia klaanitovereitani. Oloni muuttui hetkessä epämukavaksi, kun huomasin Hilehuurteen tiirailevan minun suuntaani aivan läheltäni. Huolimaton kolli ei ollut lempiseuraani, ja kaikista vähiten pidin siitä, kun hän tarkkaili minua.
Tapahtui juuri se, mitä vähiten toivoin tapahtuvan. Hilehuurre nappasi puoliksisyödyn eläimen raadon hampaisiinsa ja kiikutti sen lähemmäs minua. En kuitenkaan vaivautunut käskemään häntä tiehensä, sillä itsehän olin luvannut, että voisimme keskustella enemmän leirissä jos kolli tahtoisi. Ja kaiketi nyt hän tahtoi. Minä olin kissa, joka piti sanansa, joten tyydyin kohtalooni ja aioin kärvistellä kollin seurassa. Yllätyksekseni Hilehuurre ei alkanutkaan jauhamaan panttivankien pelastamisesta, vaan kertoi, että turkissani oli lehden palanen. Yritin etsiä roskaa, mutten nähnyt sitä millään. Yritin ravistella turkkiani saadakseni roskan irtoamaan, mutta Hilehuurteen katseesta päätellen roska oli päättänyt pysyä turkissani.
”Haluatko, että autan?” tabbykuvioinen kolli yllättäen tarjosi apuaan. Pidin ilmeeni neutraalina, vaikka todellisuudessa päässäni pyöri vaikka mitä ajatuksia. En luottanut Hilehuurteen apuun juuri koskaan, mutta halusin todella saada roskan pois turkistani. Niinpä hammasta purren minun oli myönnyttävä:
”Hyvä on, auta vain.”
Hilehuurre lähti varovaisesti lähestymään minua, hän kurotti päätään selkääni kohti ja pian tunsin, miten tämän karhea kieli kävi turkillani. Muutaman kielen vedon jälkeen Hilehuurre vetäytyi taaemmas. Oloni oli todella vaivaantunut, kun Hilehuurre kohtasi katseeni.
”Noin, nyt se on poissa”, hän ilmoitti ja nyökäytti päätään.
”Kiitos. Oli reilu teko, kun kerroit siitä roskasta”, tokaisin edelleen ilmeettömänä, yrittäen epätoivoisesti saada tilanteen kiusallisuuden hälvenemään, ”oliko se asiasi, vai oliko sinulla vielä jotain?”
//Hile?
