Pohjapentu
Kirjoittaja: Elandra
Vatsani oli täynnä ja oloni oli parempi kuin päiviin, lisäksi isä oli valinnut minulle hiiren. Kaikki tuntui olevan pitkästä aikaa hyvin, ja pystyin ajatella tulevaisuutta ilman pelkoa. Mietin kuumeisesti kysymystä Hiilihampaan kysymykseen.
”Aion katsoa taivasta ja kiittää Tähtiklaania. Sen minä tahdon tehdä, koska ilman Tähtiklaania olisin kuollut. Aion tästä eteenpäin kiittää Tähtiklaania joka päivä siitä, että saan olla elossa. Ja jos kuolen, aion yhä olla kiitollinen”, lausuin hitaasti miettien tarkkaan jokaisen sanani. Aina kun olin saanut yhden lauseen sanottua, mieleeni tuli toinen. En ollut keskustellut kunnolla kenenkään kanssa koko sairastumisaikana, joten juttua riitti. Hiilihammas katsoi minua lämpimästi hymyillen.
”Se kuulostaa hyvältä”, tabbykuvioinen kolli sanoi viikset väristen.
”Sen jälkeen tahdon nähdä isäni ja viettää hänen kanssaan aikaa. Aion myös kiittää Liljatuulta ja Leimutassua, sekä tietenkin sinua. Nämä päivät olisivat olleet kurjia, jos et olisi ollut täällä. Kiitos”, nau’uin ja katsoin Hiilihammasta aidosti kiitollisena. Soturin suurille kasvoille muodostui mitä tyytyväisin hymy.
”Ei tarvitse kiittää”, kolli totesi rauhallisesti. Olisin hyvinkin voinut jatkaa keskustelua, mutta joku keskeytti meidät. Valkomusta naaras nosti hitaasti päänsä ylös Hiilihampaan viereiseltä vuoteelta ja katsoi meitä väsyneenä.
”Voisitteko olla vähän hiljempaa? Tahtoisin nukkua”, naaras kähisi voimattomana ja alkoi yskiä. Katsoin onnettomana Korppisiipeä.
”Minä taidan mennä nukkumaan. Rukoilen Tähtiklaania, että he auttavat myös sinua parantumaan”, sanoin kuiskaten. Vilkaisin taas Hiilihammasta, joka oli kumartunut valkomustan naaraan puoleen.
”Hyvää yötä”, sanoimme toisillemme, jonka jälkeen kipitin omalle vuoteelleni.
Huomasin, etten vieläkään ollut täysin parantunut. Jaloittelu ja keskusteleminen oli vienyt enemmän voimia kuin normaalisti. Saatuani hyvän asennon sammalvuoteellani, vajosin rauhalliseen uneen.
Aamulla herätessäni oloni oli entistäkin parempi. En ollut lainkaan väsynyt, nenäni ei vuotanut ja kuumeinen olo oli pysynyt poissa. Kurkku tuntui edelleen vähän karhealta, mutta en yskinyt enää samalla tavalla kuin pari päivää aiemmin. Pesässä oli valoisaa. Nousin hitaasti istumaan ja annoin katseeni kiertää pesässä olevissa kissoissa. Kaikki näyttivät nukkuvan, eikä Liljatuulesta ja Leimutassustakaan näkynyt jälkeäkään.
Siispä hiivin hiljaa alas vuoteeltani. Pesän pohja oli kylmä, mutta se ei haitannut. Kävelin Korppisiiven ja Hiilihampaan ohitse suunnaten kohti pesän uloskäyntiä. En aikonut mennä ulos, tahdoin vain kurkata nopeasti. Salaa toivoin näkeväni isän.
Vilkaisin vielä kerran taakseni ennen kuin työnsin pääni ulos sairasaukion uloskäynniltä. Kaikki nukkuivat edelleen. Kun katsoin leirin pääaukiolla, olin vähällä sokaistua! Jouduin kääntämään hetkeksi katseeni pois valkealta aukiolta. Sitten varovasti käännyin taas pääaukion puoleen silmiäni siristellen. Kun silmäni tottuivat kirkkauteen, en ollut uskoa silmiäni. Leirin pääaukio oli vitivalkean lumen peitossa! Lumikerros ei näyttänyt paksulta, mutta se oli muuttanut leirin ulkonäön täysin. Lumipeitteen alta näkyi vähän Litteäkiven harmaata väriä. Olisin halunnut mennä ulos leikkimään, mutta tiesin sen olevan kiellettyä. Minun täytyi parantua kunnolla, ennen kuin voisin mennä ulos. Sitten lähdin kiertämään katseellani leirin pääaukiota. Pohdin, tunnistaisinko isäni valkean turkin mikäli näkisin sen. Maastoutuisiko valkoinen kolli lumeen täydellisesti?
Kävin mielessäni läpi aukiolla olevien kissojen nimiä; Mesitähti, Minttuliekki, Aurinkokajo, Loistopentu, Leimutassu.. Juuri silloin mustavalkoinen parantajakissa kääntyi puoleeni. Säikähdin sitä, joten lähdin äkkiä peruuttamaan takaisin sairasaukiolle. En ollut suunnitellut peruutusta loppuun asti, kun kompastuin johonkin. Lennähdin selälleni ja odotin tömähtäväni kovalle maalle, mutta sen sijaan kaaduinkin johonkin pehmeään. Se liikahti allani, mutta pysytteli sitten aloillaan. Tuijotin Hiilihammasta suoraan silmiin. Kolli oli väärinpäin ja ihmettelin sitä hetken, kunnes ymmärsin mistä oli kyse. Kierähdin pois soturin jalkojen päältä ja asetuin istumaan sairasaukion kylmälle maalle. Koko maailma oli taas oikein päin.
”Huomenta, anteeksi että kaaduin päällesi. Olin katselemassa ulos”, kerroin hymyssä suin. Tiesin, ettei Hiilihammas suuttuisi. Hän oli niin ystävällinen kissa, että todennäköisesti saisin takaisin vain naurua tai hymyä.
//Hiili?
// 558 sanaa
