Pohjapentu
Kirjoittaja: Elandra
Kun Hiilihammas oli kertonut hyvät uutiseni, olin hymyillyt. Väsymys oli ollut niin voimakas, etten ollut jaksanut tehdä muuta. Olin laskenut pääni takaisin lämpimiin sammaliin ja nukahtanut uudestaan. Melko epäystävällistä nukahtaa kesken toisen puheen, mutta niin oli käynyt.
Heräsin siihen, kun joku kosketti lapaani. Haistoin jotakin hyvää. Huumaava tuoksu oli laimea, mutta se leijaili nenääni.
”Pureskele tätä”, mustavalkea kissa ohjeisti ja työnsi lähemmäksi hyväntuoksuisia lehtiä. Tuoksu oli puoleensavetävä, enkä epäröinyt hetkeäkään. Nappasin pari lehteä suuhuni ja aloin jauhaa niitä. Se tuntui raskaalta. Lehtien pureskelun jälkeen tuntui, kuin olisin juossut kolme kertaa leirin pääaukion ympäri.
”Hyvä. Lepää nyt, pian olosi on parempi”, parantajaoppilas lupasi ja hymyili lämpimästi. Suljin taas silmäni. Mieleeni palasi Hiilihammas. En jaksanut nostaa päätäni löytääkseni tabbykuvioisen soturin, mutta ajattelin häntä. Minun täytyisi pahoitella töykeää käyttäytymistäni, kun heräisin taas. Jos siis ylipäätään heräisin.
Väsymys sai taas otteen ja veti minut syvään uneen.
Kun taas heräsin, oli hämärää. En voinut uskoa sitä todeksi, mutta oloni oli parempi kuin päiviin. Nostaessani pääni ylös, minua ei enää huimannut. Kurkkuni oli edelleen kipeä, muttei yhtä pahasti kuin aiemmin. Pitkästä aikaa tunsin nälän tunteen. Olisin voinut syödä mitä tahansa!
En muista milloin viimeksi olin edes jaksanut nousta jaloilleni, mutta nyt tahdoin vain kävellä. Nousin hitaasti ylös vuoteeltani. Tasapainoni oli hutera, mutta pysyin pystyssä. Etsin hämärästä pesästä Hiilihampaan ruskean turkin ja tassuttelin soturin luokse. Painoin kuononi kollin otsalle ja nostin käpäläni soturin käpälien päälle.
”Hiilihammas, kuuletko minua?” kuiskasin soturin korvaan, joka värähti puhuessani. Kolli liikahti ja työnsi minut unissaan pois. Olin vähällä kaatua kylmälle maalle, mutta onnistuin pitämään tasapainoni. Kolli raotti hitaasti silmiään. Huomatessaan minut, Hiilihammas ei voinut peitellä yllättyneisyyttään.
”Minun oloni on jo paljon parempi”, kerroin leveästi hymyillen, ”onkohan täällä jossain ruokaa?”
Soturi ei ehtinyt vastata, kun askeleet lähestyivät meitä. Leimutassu astui ulos kahden kiven välissä olevasta pesästä. Mustavalkea kolli näytti ensin yllättyneeltä, mutta sitten iloiselta nähdessään minut.
”Voit selkeästi paremmin”, parantajaoppilas totesi hyvillään. Minä nyökkäsin.
”Onko täällä ruokaa? Minulla on nälkä”, ilmoitin. Vatsani huusi tyhjyyttään.
”Minä haen”, Leimutassu lupasi. Kolli käveli ohitsemme ulos sairasaukiolta.
”Anteeksi, että nukahdin kesken keskustelun aiemmin”, sanoin kääntyessäni takaisin Hiilihampaan puoleen.
//Hiili?
// 341 sanaa
