Pohjapentu
Kirjoittaja: Elandra
Klaanin tuoreimmat jäsenet olivat todella pieniä. En ollut ikinä nähnyt yhtä pieniä kissoja mitä Haavepentu ja Uskopentu olivat. Silmäilin heitä uteliaana. Pennut nukkuivat emonsa vatsan vierellä ja vikisivät välillä. Oli vaikeaa kuvitella, että joskus noinkin pienistä kissoista voisi kasvaa suuria ja kunnioitettuja sotureita.
Taivaslaulu esitti minulle kysymyksen, ja käänsin ilmeettömän katseeni kuningattareen.
”Pääsin äsken pois pesältä. Sitä paitsi Tähtiklaani paransi minut, ei minun sisuni”, vastasin kohteliaasti valkealle naaraalle, joka ei näyttänyt pahastuvan kommentistani. Sen sijaan kuningatar vain hymyili lämpimästi.
Pesässä alkoi olla ahdasta, kun Väärävarjon taakse ilmestyi kookas, valkoharmaa kolli. Joku olisi saattanut pelätä isoa paksuturkkista kissaa, mutta minä olin nähnyt hänet moneen kertaan leirin pääaukiolla. Iltakaiku oli Taivaslaulun pentujen isä. Hän oli melko hiljainen, mutta minun käsitykseni mukaan kuitenkin ihan hyvä soturi.
”Hei”, Väärävarjo tervehti pesään astunutta soturia, ”minä taidankin tästä liueta. Pohjapentu, sinä voisit tulla myös.”
Katsahdin vielä kerran kahta pientä pentua ja Taivaslaulua. Sitten vilkaisin Loistopentua, joka nukkui Aurinkokajon vatsan vierellä.
”Hyvä on”, myönnyin ja seurasin Hiilihammasta ja isääni ulos pentutarhalta, ”nähdään taas.” Aurinkokajo ja Taivaslaulu hyvästelivät minut, mutta Iltakaiku ei sanonut mitään. Leirin pääaukiolla seisoimme hetken kolmistaan isäni ja Hiilihampaan kanssa. Yllemme oli laskeutunut varsin kiusallinen hiljaisuus, jonka kiusallisuus ei tainnut jäädä keneltäkään huomaamatta.
”Leikittäisiinkö sammalpalloa? Te olette molemmat hyviä siinä!” ehdotin ja katsoin vuorotellen molempia sotureita. En halunnut jättää Hiilihammasta yksin. Tiesin, että hänen kumppaninsa oli yhä sairaana parantajan pesällä, eikä hänellä ollut Eloklaanissa muita perheenjäseniä. Minun puolestani hän mahtui ihan hyvin minun ja isän seuraan. Ehtisimme olla kahdestaan myöhemminkin.
//Hiili?
// 245 sanaa
