Pörriäispentu
Kirjoittaja: EmppuOmppu
Katselin Hellepennun viereltä, miten Tupsutassu ja Kiurutassu kantoivat suuria tuppoja sammalta mukanaan Mesitähden pesään. Olin vaikuttunut siitä, kuinka sammalet eivät osuneet kertaakaan maahan oppilaiden kuljettaessa niitä. He olivat käärineet kantamuksensa taidokkaasti rullalle niin, että saattoivat kantaa ne siisteinä paketteina perille.
Tuhahdin itsekseni ja pyyhkäisin tassullani sammalhippusia vähemmäksi viiksikarvoistani. Minä ja Hellepentu olimme hoitaneet oman osuutemme kuin oikeat soturit. Se ei ollut siistiä tai tyylikästä, mutta hei – eivät olleet soturitkaan. He olivat karskeja ja rankkoja ja eeppisiä. Metsien pelätyimpiä taistelijoita!
“Ja me teimme sen paljon paremmin kuin kukaan muu olisi koskaan voinut tehdä”, yhdyin Hellepennun ylistyspuheeseen suuresta saavutuksestamme. Pesätoveri virnisti minulle väsyneesti, ja samassa tunsin haukotuksen repivän omia leukojanikin erilleen. Kylläpä siivotessa oli ruvennut ramaisemaan…
“Lepuutan silmiäni ihan pikkuhetken”, mutisin puoliääneen ja vedin käpälät alleni. Tunsin Hellepennunkin ottavan rennomman asennon vieressäni, ja kohta me vedimme hirsiä toisiimme nojaten.
“Näytät ihan uunolta.” Hellepentu kiemurteli Nokkospilven otteessa, kun kuningatar yritti pestä hänen korvantaustojaan. Minä istuin vähän matkan päässä härnäämässä parasta ystävääni, jolla ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin hyväksyä kohtalonsa.
“Aijaa? No sinä näytät sitten ihan tomppelilta”, Hellepentu napautti takaisin ja näytti kieltään. Nokkospilvi huokaisi hänen yläpuolellaan, jupisten sen jälkeen hiljaisen rukouksen Tähtiklaanille.
“Tämä on suuri päivänne”, kuningatar maukui pojalleen, “koettakaa nyt käyttäytyä.”
Minusta se oli ihan epäreilua. Siis se, että Hellepennusta ja Ahvenpennusta tulisi oppilaita ennen minua. Jopa se nyhverö Kärpäspentu oli päässyt jo -tassuksi vähän aikaa sitten. Olimme olleet Hellepennun kanssa ihan varmoja, että hän olisi jäänyt pentutarhalle koko loppuiäkseen, koska tuntui olevan meitä kaikkia muita jäljessä. Tämä oli suuri vääryys, jota en suostunut nielemään!
Käänsin myrtyneenä katseeni Ahvenpentuun, joka katseli minua Nokkospilven toiselta puolelta. Sinikilpikonnakuvioisen naaraan turkki oli jo suittu siistiksi, ja hän seurasi hiljaa sivusta veljensä pesutoimenpidettä. Naaraan vihreä katse sattui kuitenkin osumaan minuun juuri sillä hetkellä, kun tuijotin häntä. Käänsin äkkiä katseeni toisaalle ja niiskautin nenääni muka välinpitämättömästi. Saatoin yhä tuntea hänen silmänsä turkillani.
“Miltä näytän?” Hellepentu pomppi eteeni karvat ojennettuina. Hänen naamansa suorastaan hehkui innostuksesta, ja tunsin pienen kateuden iskevän jälleen. Se muutti kuitenkin nopeasti muotoaan harmistumiseksi – olisin halunnut päästä oppilaiksi samaan aikaan Hellepennun kanssa. Me teimme nykyisin kaiken yhdessä, kuin veljekset konsanaan, joten tuntui haljulta, että nimityksemme olisivat eriaikaan.
“Näytät ihan soturilta”, hymyilin Hellepennulle aidosti ja tuuppasin tätä lapaan. “Muista sitten jättää minullekin kuolonklaanilaisia mäiskittäväksi, jookos?”
//Helle-broo?? B-)))
