Rhiannon
Yö oli vaihtunut päivään ja päivän lopuksi iloinen aurinko oli jälleen vaihtunut melankoliseen kuuhun. Kaikki oli siis kulunut tavallisesti, ja auringon sammumista seurasi minun ja veljeni, Amorin yöllinen retki. Tällä kertaa oli ollut minun vuoroni valita ja olin päättänyt pysytellä mahdollisimman kaukana sen ahdistelevan, limaisen kissan nurkilta. Pelkkä ajatuskin nosti karvani inhottavasti pystyyn.
“Siskoseni, mihinkäs me olemme menossa?” Amor uteli silmät suurina, mutta hän sai vastaukseksi täyden hiljaisuuden. En paljastanut suunnitelmiani, kuin vasta h-hetkellä. Käpäläni johdattivat meitä vain ylemmäksi ja ylemmäksi. Jokainen loikka vei meidät lähemmäksi kuuta, joka loisti tänään täydessä loistossaan. Pidin kauniista asioista ja kuu lukeutui mielessäni kauniisiin ajatuksiin. Siinä oli jotain kiehtovaa. Miten se nousikin jokaisena päivänä taivaalle, mutta oli aina hieman erilainen. Istahdin kaksijalan käpälien taidonnäytteelle ja osoitin Amorille kuuta.
“Se on tänään erityisen upea, se loistaa juuri minul- meille”, korjasin sanomisiani. Muut kissat eivät tuntuneet näkevän itsessäni samaa, mitä minä näin. Olin nuori, mutta maailma oli jo minulle nyt enemmän velkaa, kuin se kykenisi vapaaehtoisesti maksamaan takaisin. Olin jo miettinyt miten minä voisin toimia velanperijänä, sillä sellaisia velkoja ei koskaan maksettaisi ilman muistutusta.
Amorin katse viipyili kuussa pitkään. “Mitä luulet, onko jonkun toisen – kenties Matteon – katse tässä samassa kuussa?” Amor naukaisi ja olin aistivinani hänen sanoissaan ripauksen toiveikkuutta. Minä en todellakaan ymmärtänyt mitä kolli näki jossain pahaisessa kujakatissa, jos Matteota sellaiseksi voisi edes kutsua.
“Varmasti”, nielaisin naurahduksen mukana ajatukseni. “Se on oikeastaan aika hienoa. Kaksijalkala on eläväisempi, mitä olemme tienneet.”
Ei. Minusta siinä ei ollut mitään hienoa. Minua häiritsi ajatus, että sama kuu kuului kaikille enkä voinut omistaa sitä. Kauniiden asioiden olisi pitänyt olla harvinaisia. Sellaisia, että vain minä olisin voinut todistaa niiden olemassaoloa tai edes päättää siitä kuka niitä sai katsoa tai koskettaa. Vilkaisin veljeäni sivusilmälläni. Olin tuonut Amorin tänne, jotta kuun jakaminen olisi ollut minun oma päätökseni. Olin halunnut tuntea vallan käpälissäni. Se ei tuntunutkaan niin suurelta mitä olin ajatellut. Se oli oikeastaan hyvin pieni, jopa hauras tunne. Päätös siitä, kuka saisi nähdä kuun kanssani? Ei paljoa mitään. Se oli kuitenkin enemmän valtaa kuin maailma oli minulle tähän mennessä suonut ja annoin tyydyttävän tunteen koskettaa jokaista soluani.
“Veliseni. Onko sinusta reilua, että kaikki saavat nauttia kuun upeasta olomuodosta, vaikka he eivät välttämättä osaa arvostaa sitä meidän tapaamme?” kysyin Amorilta suomatta kollille katsettani. Tähän mennessä Amor oli jo varmastikin tottunut minun outoihin ulostuloihin, mutta tähän kysymykseen minä halusin todella tietää vastauksen.
