Rhiannon
Amorin lentäessä suoralla ilmalennolla katolta alas, hidastin vauhtiani ja kurkistin alas. Painovoima toimi tänäänkin tavallisella tavalla. Lakkaisikohan se ikinä toimimasta? Mitä jos jonain päivänä Amor ei tuiskahtaisikaan alas, vaan jäisi leijumaan ilmaan? Amor makasi kaksijalkojen jättämien roskien seassa, mutta kolli oli elossa. Kuinka kaksijalat onnistuivatkaan sotkemaan jokaisen maiseman? Suupieleni kohosivat vinostii. Amor liikahteli roskien seassa hämmentyneen oloisena. Tietysti kolli oli selvinnyt ilmalennosta. Amor todennäköisesti selviäisi hirviönkin alle jäämisestä, jotta voisi myöhemmin todeta kuinka arvet pukivat häntä komeasti. Katsoin tassuilleni sopivan tien ja lähdin laskeutumaan alas. Ehkä meidän tämäniltaiset kiipeilymme olivat tässä.
Hymyni leveni jokaiseen suuntaan. Amorin idea oli niin typerä, että sen oli pakko toimia. Jos he alkaisivat periä maksua muilta kissoilta, se vain vahvistaisi ajatustani siitä, että me todella omistimme taivaan kauneimmat kappaleet. Amorin ilmeestä päätellen hän odotti minun kutsuvan häntä neroksi. En halunnut riistää sitä iloa häneltä.
“Olet nero”, totesin monotonisella äänelläni. Minusta sanat eivät kaivanneet koristeita ympärilleen. Olisivatko kissat todella valmiita maksamaan tuollaisesta? Jos olisivat, he olisivat paljon helpommin huijattavissa kuin olin aiemmin ajatellut.
“Rikkaita”, sain sanotuksi silmät suurina ja Amor heilutteli taas käpäläänsä näkökenttäni edessä. Hän heilautti sitä toisen ja kolmannenkin kerran, kunnes lopulta käänsi katseeni häneen. Amorilla oli aina niin kiire. Kolli oli täynnä energiaa kuin sähköiskun saanut pentu. Paitsi ettei ollut. Jos pentu saisi sähköiskun, olisi hän kuollut. Amor oli kuolleen vastakohta. Kaikki elävät olivat, mutta Amor oli erityisen elossa. Kollin elävä olemus onnistui täyttämään kokonaisen maailman. Se vaikutti kätevältä taidolta.
“Nyt siskoseni et taas vaivu johonkin toiseen todellisuuteen! Nyt me palataan Yhteisön pesään ja viimeistään muutaman auringonnousun päästä järjestämme ensimmäisen esityksemme. Hmmm… Venus ja Cassiopeia saavat toimia koekaniineinamme!” Amor julisti juhlallisesti ja lähti häntä pystyssä kulkemaan minun edelläni. En sanonut mitään, mutta en pitänyt Amorin ideasta ja siskojemme sisällyttämisestä siihen. Hymyilin vain. Tietysti hän oli ehdottanut siskojamme. Venus voisi jopa olla hyvä kissa siihen. Hän ei kuullut mitään, joten hän voisi keskittyä täysillä Amorin spektaakkelin seuraamiseen. Cassiopeia sen sijaan tuntui olevan vain kiinnostunut omista asioistaan ja pitäisi ideaamme aivan hiirenaivoisena. Todennäköisesti naaras silti saapuisi paikalle. Sitä paitsi molemmat todennäköisesti vaatisivat sisarusalennuksen. Mitä hyötyä sellaisesta olisi, jos halusimme rikastua? Joskus en ymmärtänyt Amorin järjenkulkua. Hypähdin Amorin perässä kujalta pois ja vilkaisin vielä taakseni. Valoa kajastanut ovi oli avautunut ja sieltä oli astunut esiin kaksijalka vain viskatakseen roskien sekaan lisää tavaraa. Viimeistään muutaman auringonhuipun päästä ne tavarat olisivat kadonneet ja joku toinen kaksijalka olisi hakenut ne. Olin tullut siihen tulokseen, että suurin osa kaksijalkojen ajasta meni nimenomaan roskien ympärillä. Ihailtavan tehotonta kuinka he omistivat koko elämänsä sille.
Yöseikkailun jälkeinen päivä oli valjennut meluisissa tunnelmissa ja se oli saanut minut pitämään Yhteisön muita jäseniä entistä kummallisimpina. Joivatkohan he eri vesilähteestä kuin minä? Heti auringon noustua Menninkäinen oli yllättänyt Amorin suurella loikalla ja haastanut kollin heti painiotteluun. Jos ei olisi ollut niin aikainen aamu, olisin lyönyt vetoa Amorin puolesta. Veljeni ei kuitenkaan ollut löytänyt tietään unimaailmasta takaisin todellisuuteen, joten Menninkäinen oli kyllästynyt painimiseen ennen kollin todellista heräämistä. Olin oikeastaan todella vaikuttunut veljeni kyvyistä. Hän nimittäin onnistui nukkumaan silmät auki. Se ei jokaiselta kissalta onnistunut, mutta oliko tässä maailmassa yhtäkään asiaa, joka ei veljeltäni luonnistunut?
Aamupalan aterioinnin jälkeen Amor oli pyytänyt minua mukaansa saalistamaan. Hiiri oli täyttänyt vatsastani ehkä puolet, mutta voisiko kenenkään vatsa olla kokonaan täysi? Kissat olivat niin ahneita.
“Meidän pitää vain löytää joku aikuinen meidän mukaamme. Kuinka tylsää!” kolli haukotteli dramaattisesti ja kipitti puhtaanvalkoisen naaraan, Hangen luokse. Seurasin veljeäni kuuliaisesti ja mittailin muiden huomaamatta mittailin Hankea katseellani. Naaras oli puhdas, liiankin puhdas. Jos jonkun turkki näytti tuolta, kaikki tummat värit olivat valuneet hänen sieluunsa.
“Amor, kuinka voin auttaa sinua?” naaras kysyi ystävällisesti hymyillen kääntämättä katsettaan minuun. Kallistin päätäni. Mielenkiintoista, ajattelin. Oli todella vaikea sanoa osasinko välillä muuttua näkymättömäksi vai oliko muu maailma vain poikkeuksellisen huonosti kasvatettu.
//Amor?!??!
