Rhiannon
Minä pudistin päätäni Amorin naukaistessa heidän olevan kunniavieraita. Eivät he olleet. Heidän olisi maksettava, kuten muidenkin. En pitänyt siitä ajatuksesta, että he saisivat jotain erityisoikeuksia.
“Amor, kai hekin joutuvat maksamaan?” räpäytin silmiäni, mutta kolli vain heilautti häntäänsä ja ravisteli päätään. “Rhiannon, kultaseni, ei heidän tietenkään tarvitse maksaa”, Amor kiirehti sanomaan. Tietenkään. Sisaruus vaikutti minusta kaikista hyödyllisimmältä valuutalta, joka oli kiintoisaa. Minä en halunnut epäillä Amoria, omaa veljeäni – ehei -, mutta mieleeni oli silti hiipinyt ajatus tulisiko kollista sittenkään kovin hyvää liikekissaa. Jos ensimmäiset asiakkaat pääsisivät ilmaiseksi, kohta meidän ovellamme olisi jono kissoja, jotka keksisivät jonkin tekosyyn päästäkseen ilmaiseksi suureen näytökseemme tai pahimmassa tapauksessa haluaisivat kuulua sukuumme. Se kuulosti minusta hankalalta järjestelmältä. Arvostin Amorin aivoja, mutta kolli oli nyt unohtanut käyttää niitä. Muistuttaisin häntä myöhemmin, että niitä kuului myös käyttää. Oletin niiden olevan edelleen siellä jossain syvällä tallessa. Amor yritti suostutella Cassiopeiaa, mutta naaras ei edes tuntunut harkitsevan asiaa. Siskoni oli juuri sellainen. Muodosti mielipiteensä heti ja kohteli sitä kuin lakia. Miltäköhän tuntui olla niin varma itsestään? Naaraan tapa elää vaikutti raskaalta, miten hän jaksoi? Pudistelin päätäni. Kantelijoiden suurin ongelma oli se, että he kuvittelivat sääntöjen olevan kiinnostavampia, kuin ne todellisuudessa olivat. Naaras taisi aidosti uskoa, että koko Kujakissayhteisön järjestys olisi ikuisiksi ajoiksi mennyttä, jos muutama kissa kävisi pienellä retkellä. Ihanan optimistista! Ja typerää. Ja mitä jos se järjestys kaatuisikin? Ehkä vika olisi silloin järjestelmässä eikä meissä.
“Ymmärrän”, totesin siskolleni, joka sanoi emomme tulevan vihaiseksi ja katsoin naarasta suoraan silmiin. Kun Cassiopeia käänsi katseensa, pidin omani edelleen siinä missä naaraan silmät olivat vielä hetki sitten olleet. Naaras oli kuitenkin jo kääntynyt takaisin Venuksen puoleen ja yritti saada naarasta puolelleen. Minusta se oli turhaa. Cassiopeia oli jo häviöllä, miksi hän vielä yritti? Ei saaliinkaan kannattanut paeta, jos kissa oli jo kerran saanut iskettyä kyntensä tuon lihaan. Miksi naaras siis yritti rimpuilla?
”Kiitos Cassiopeia, minä kirjasin vastalauseesi muistiini”, tutkin hetkisen tassuani ja lopulta nousin varovaisesti ylös. “Mennään”, naukaisin ja tarjosin veljelleni tassuani. Amor katsoi minua kysyvästi. “Miksi, minne sinä Rhiannon olet nyt menossa?”
“Cassiopeia, sinähän olit menossa kertomaan emolle?” kysyin ja jatkoin heti: ”Meillä on siis kiire.”
//Sisarukset? 😮
