Rhiannon
Valuutalla pystyi saamaan kaiken anteeksi. Kaikki kissat halusivat jotain ja veljeni nyt sattui haluamaan kaikkea kaunista. Toivoin, että Amor ei tiennyt, että minä itsekin olin kaiken kauniin perään.
“Pelkäätkö sinä, että Lyra jolkottelisi pesäämme ja kertoisi kuka hänen henkensä vei? Amor, hän on-”, naukaisin rennosti ja jatkoin kaksijalkojen poisheittämien tavaroiden tonkimista. Miten he saattoivat heittää pois kaikkea niin mielenkiintoista? Typeriä otuksia, minä ajattelin.
“Kuollut, hän on Rhiannon kuollut! Mutta luuletko sinä, että Päivänsäde tai suunnilleen kuka tahansa kissa ei tarkistanut hänen kynsiään? Jos sieltä löytyy sinun turkkiasi, niin olet todella pahassa pulassa”, Amor huokaisi raskaasti ja jatkoi kehän kiertämistä – tällä kertaa kaunis, kuultava ja violetti riekale kaulassaan.
“Hän ei edes ehtinyt ymmärtää mitä tapahtui”, kerroin veljelleni ja nostin hohtavan sinisen kangaspalan. Jos veljelläni oli jotain, minullakin kuului olla. Amor ei kuitenkaan vaikuttanut yhtään niin rennolta, kun olisin toivonut hänen olevan. Suupieleni nykivät. Lyra oli joskus sanonut, että minun pitäisi olla enemmän… No, ottaa enemmän tilaa, olla hurjempi. Ei vain jäädä varjoihin. Tämähän oli juuri sitä. Kannattiko toivoa, jos ei edes kyennyt olemaan kiitollinen siitä mitä oli saanut? Sitähän minäkin
“Amor. Amor?” naukaisin yrittäen saada kollin huomion itseeni. Mitä jos hän murtuisi ja kertoisi kaiken? Voisiko hän tehdä niin?
“Minä en ole hirviö, enhän? Minä vain tein sen mitä piti”, naukaisin Amorille, tällä kertaa vakavampana. Tästä eteenpäin olisin juuri sellainen kun Lyra oli toivonut minun olevan. Oli suorastaan sääli, että hän ei ollut täällä näkemässä millainen minusta oli tullut. Tosin varmaan silloinkin hän olisi vain puhunut ah – niin rakkaasta – siskostani.
//Amor? 😉
