Rhiannon
Annoin katujen välkkeen ja naurun johdattaa minua kohti tulevaa elämääni, uutta minua. Heilautin pörheää häntääni Amorille merkkinä seurata. Kadut olivat käyneet kapeiksi ja valot vain lämpimämmiksi. Väistelin kaksijalkoja ja vilkuilin välillä sivulleni; olihan Amor pysynyt rinnallani? Mutta totta kai hän oli. Veljeni askelia ei pieni vilinä vaimentaisi.
“No, sellaiset… Oriit, tiedäthän?” vastasin kollille lopulta. Amor tyrskähti.
“Kultaseni, totta kai minä tiedän! Mutta sinun pitää olla nyt hivenen tarkempi”, kolli vastasi hölkötellessään eteenpäin. Tarkempi! Miten minä nyt voisin olla tarkempi.. Vastaukseni olisi nimittäin saanut minut kuulostamaan suorastaan hullulta.
”No sellaiset, suloiset. Tiedäthän, jotka saavat minut tuntemaan oloni maailman keskipisteeksi”, yritin vastata Amorin kysymykseen. Miksi hänen piti kysyä noin vaikeita! Annoin katseeni kiertää pesissä uteliaana. Jossain tuoksu ruoka, jolloin vatsani muistutti minua olemassaolostaan. Täältä voisi löytää jotai hieman maukkaampaa syötävää, kuin kaksijalkojen jätteet tai kirppuiset rotat. Kujakissayhteisössä ei vatsantäytteillä juhlittu, suurin osa kissoista oli surkeita saalistamaan.
“Katso”, osoitin avonaiseen pesään. Sieltä se ruoantuoksu kantautui! En jäänyt odottamaan veljeni vastausta, vaan hiippailin varovaisesti sisään. Jostain kuului sihinää ja jostain porinaa. Mitäköhän täälläkin tehtiin? Kaksijalkoja ei kuitenkaan näkynyt.
“Tänään syödään hyvin!” julistin ja vetäisin syvään henkeä. Saatoin jo maistaa mehevät lihapalat suussani. Mutta sitä ennen ne pitäisi vain löytää… Loikkasin tasolle ja kurkin läpinäkyvästä levystä ulos. Toisella puolella näkyi kaksijalkoja istuskelemassa. Vilkaisin veljeeni. Mihin me olimme tulleet?
//Amor? 😮
