Rhiannon
Rhiannon pudisteli päätään.
”Et sinä ymmärrä.”
Amor olisi voinut sulaa. Ei sateen takia, ei Matteon silmien takia – kyllä, Rhiannon oli pistänyt merkille mitä ne Amorille tekivät -, vaan hänen vastauksen takia. Amor jännittyi hännänpäätään ja varpaitaan myöten ja naaras aisti, että kolli pelkäsi äskeisen tapahtuvan.
”Minä vain pidän huolta tämän paikan turvallisuudesta”, Rhiannon vastasi. ”Ei se ole rankkaa.” Tai oli se, koska kukaan ei ymmärtänyt miksi hänen piti tehdä niin. Kaikki tuntuivat vain alistuvan pahojen kissojen heittopusseiksi. Jossain jyrähti salama, joka sai naaraan korvat entistä enemmän luimuun. Tämä sää sai hänet hermostuneeksi, vaikka siinä oli myös puolensa. Se nimittäin pyyhkisi kaikki aiemmat hajut hänen turkistaan pois.
Matteo katseli sähköä kipinöiviä sisaruksia ja loikkasi maantasalle, aivan Amorin eteen ja lähes kosketti Amorin kuonoa omallaan.
”Te taidattekin kaivata jotain lämmintä vatsanne täytteeksi. Teidän onneksenne, minä satun tietämään mistä tähän aikaan saa parasta kermaa! Tulkaahan sitten.”
Rhiannon vilkaisi litimärkää Amoria ja kääntyi sitten Matteon puoleen. Naaras ei luottanut tuollaisiin lipeviin kolleihin.. Aiempi kujakatti oli ollut erinomainen osoitus siitä, että he vain ajoivat omaa etuaan eivätkä edes huomioineet keiden kanssa he keskustelivat. Mutta Amor taas, hän vaikutti olevan ihan haltioissaan. Matteo sai hänet käyttäytymään oudosti eikä Rhiannon tiennyt pitikö hän siitä. Mitä, jos tuo tummaturkki saisi Amorin unohtamaan hänet? Lopulta he kuitenkin lähtivät tuon katujen yötaivaan perään ja seurasivat kollia avonaisesta luukusta pesään. Rhiannon loikkasi luukusta lattialle ja luimisteli korviaan. Pesän seinät repsottivat ja ikkunat olivat joko särkyneet tai saaneet eteensä laudoituksen. Matteo suunnisti tottuneesti toiseen tilaan sisarukset perässään ja antoi heille häntämerkin odottaa tässä. Rhiannon ei pitänyt komentelusta ja Amor taisi huomata siskonsa kiristyneet leukapielet, sillä hän asetti käpälänsä Rhiannonin tien tukkeeksi. Sadepisarat hakkasivat pesän kattoa, jostain kuului heleää naurua. Lopulta Matteo saapui mukanaan muutama laakea kulho. Ne muistuttivat kaksijalkojen käytössä olleita alustoja, joilla he olivat säilyttäneet ruokiaan. Mutta nyt niissä oli jotain valkoista nestettä. Rhiannon vilkaisi Amoria epäileväisenä, mutta kolli vaikutti edelleen poissaolevalta. Hän kuitenkin valpastui hieman Matteon istahtaessa hänen vierelleen.
”Sinä tiedät jotain”, Rhiannon töksäytti ja sai Matteon hymyilemään.
”Tyttöseni, sinähän se olet Utelias Vili.”
”Missä ne huomiset juhlat ovat? Olemme tulossa.” Jos Amor haluaisi juhlansa, hän saisi ne.
//Amor? 😉
