Rhiannon
Ai että halusinko minä nähdä jotain jännittävää? Koko elämäni tarkoitus tuntui olevan jännityksen ja suurten tunteiden hakeminen. Se oli ainoa tapani tuntea olevani elossa.
“Haluan”, vastasin päättäväisesti ja kun Amor tuntui hakevan oikeaa suuntaa, katseeni pysähtyi vesilammikon äärelle. Katselin omaa peilikuvaani pää kallellaan. Katseeni kiinnittyi erityisesti minun hymyyni. Tuoltako se näytti? Se oli aika erilainen mitä joidenkin muiden. Muistelin mielessäni miltä Hurma oli hymyillessään näyttänyt ja yritin näyttää yhtä lempeältä. Hymyni leveni, mutta se ei ulottunut silmiini. Näytin vain pelottavammalta.
“Seuraahan johtajaa! Rhiannon, huhuu? Onko ketään kotona, kop kop?” Amor naukaisi ja koputti sanojensa päätteeksi päätäni. “Mutta kyllä minäkin ihailisin omaa peilikuvaani, jos olisin noin nätti. Ja no, myönnetään. Kyllähän minä ihailenkin, olenhan aikamoinen saalis! Näitkö Ametistin ilmeen, kun hän näki minut? Jestas, siinäpä vasta säpäkkä kollinkainen”, kolli antoi tapojensa mukaan sanojen virran virrata. Amorin tapa olla sosiaalisissa tilanteissa tuntui vieraalta. En ymmärtänyt miten kukaan saattoi olla niissä noin taitava. Lopulta irrotin katseeni vesilätäköstä ja annoin silmieni taas hakeutua Amorin omiin. Minä en ollenkaan tiennyt mitä sanoa. Kun olin oma itseni, en ollut mitään. Paitsi ehkä ajatukseni mihin listani ja siellä olevien kissojen eliminointi liittyi.
“Mikä on tämä jännittävä paikkasi?” kysyin lopulta. Yksinkertainen lause, jonka muodostaminen oli kestänyt liian pitkään. Halusin olla hauska ja sosiaalisesti fiksu, joka vei muita kissoja mehevän hiiren lailla puoleensa.
“Olemme Kujakissayhteisön kaksijalkalassa. Voiko täällä edes tapahtua mitään jännittävää? Olemme kaikki Päivänsäteen orjia”, epäilin. Ehkä Amorin jännittävä oli jotain muuta, kuin oikeasti jännittävää. Olin kuitenkin utelias kuulemaan olisiko kollilla mielessä jotain oikeasti erityistä. Amorissa nimittäin oli jotain spesiaalia mitä muissa Yhteisön kissoissa ei ollut.
//Amor? 😉
