Rhiannon
Rhiannonin suuret silmät porautuivat suoraan Amorin sieluun asti niin, että hän saattoi nähdä mikä kollia odotti. Ja mitähän siellä näkikään! Värikkäitä juhlia, viehkeitä kissoja, paljon herkullisia makkaroita, suuria tunteita ja taitelijoita.
Rhiannonin kasvoille muodostui hänelle tyypillinen hymy, vino ja eriskummallinen, mutta tällä kertaa se ulottui jopa hänen silmiin. Amor oli jälleen oma, hurmaava itsensä! Naaras liu’utti kyntensä esille, mittaili hiirtä hetken katseellaan ja puolitti hiiren taitavasti kahteen osaan. Sitten hän antoi toisen palasen Amorille ja alkoi natustamaan omaa osaansa. Hiiri ei kuitenkaan maistunut yhtä hyvältä kuin se olisi voinut. Naaraan mielessä oli vain eilisyön herkut eikä Matteon tarjoama kermakaan ollut hullumman makuista. Mutta nyt he olivat täällä ja joutuivat jäystämään jotain – ties missä roskassa – pyörinyttä olentoa. Rhiannon ei edes halunnut kuvitella missä tämänkin pikkueläimen jalat olivat käyneet. Kadut eivät nimittäin olleet puhtaimmasta päästä eikä yhteisönkään kissoja ylisiisteys vaivannut. Ällöttävistä mielikuvistaan huolimatta hän söi hiiren ihan hyvällä ruokahalulla. Koskaan ei tiennyt milloin Päivänsäde saattoi käyttää diktaattorin valtaansa ja komentaa kaikki kissat loppu lehtisateeksi tähän nuhjuiseen pesään. Silloin he eivät pääsisi nauttimaan katujen tarjoamista herkuista ja pahimmassa tapauksessa heille jäisi syötäväksi vain muiden löytämiä roskia. Eikä se todellakaan sopinut heidän arvoonsa!
”Miten me aiomme löytää illan pippaloihin? Matteokaan ei kertonut niiden sijaintia ja siltä katukissalta taitaa olla turha kysyä. Tuskin hän vastaisi. Mutta jos sinua lohduttaa niin ei hän olisi vastannut aiemminkaan – ainakin luulen niin”, Rhiannon naukui mietteliäänä. Se kolli oli vaikuttanut turhankin tarkalta. Hän oli vain halunnut sulkea heidät ulos ja päästä itse kylpemään huomiossa. Mutta kenties kolli saisi mitä hän halusi. Nimittäin ruumiit tuntuivat pääsevän helposti muiden kissojen puheenaiheiksi. Hän ei vain ikävä kyllä tulisi itse tietämään mitä muut hänestä puhuivat. Mutta vakavasti ottaen, heillä kyllä oli jonkinlainen ongelma. Kaksijalkalasta ei pesät loppuneet ja jos he kävisivät jokaisen lävitse, no… Aika ei vain millään tulisi riittämään siihen. Päivänsäde ehtisi pidättämään heidät varmaan kymmenen kertaa.
Rhiannon vilkaisi Amoria ja hetken toista tuijoteltuaan nauru purkautui hänen suustaan. Kuin hänen suunsa edessä olisi ollut majavien rakentama valtava pato estämässä naurun purskahtamista, mutta nyt se oli sovinnon myötä hajonnut ja kaikki naaraan omituisimmatkin tunteet pääsivät ulos. Amor kohotteli kulmiaan, kun Rhiannon olisi ollut mielipuolinen. Mutta Rhiannonia nauratti niin paljon! Vielä yöllä he olivat olleet tukkanuottasilla ja nyt he olivat taas parhaita sisaruksia! Ja juuri se tässä oli parasta, ei Rhiannon olisi jaksanut selvitellä jotain jo väljähtäneitä juttuja, joilla e ollut enää mitään väliä. Sitä paitsi heillähän oli tulossa suuret kekkerit, joihin he olivat menossa yhdessä. Eihän nyt siellä sopisi kiristellä leukapieliä ja jaella myrskyisiä katseita. Johan he latistaisivat kaikkien juhlatunnelman. Rhiannon ei ehkä ollut veljensä kaltainen bilekissa, mutta hän hän halusi olla mukana, messissä, megessä. Ei naaras halunnut jäädä yksin ja tuntea oloaan ulkopuoliseksi, joten hän oli siellä missä muutkin.
“Kyllähän minä nyt tiedän, että olen hauska, mutta että näin hauska”, Amor vitsaili naaraan käytökselle. Rhiannon olisi voinut vaikka kieriskellä pitkin lattioita. Naaraasta kaikista hauskinta oli, että hän ei edes tiennyt mille hän nauroi. Eikä sillä todellakaan ollut väliä, se ei vähentänyt tilanteen hupsuutta.
//Amor? 😉
