Rhiannon
Amorin huono idea oli ottanut sitäkin huonomman käänteen, joka sai meidät molemmat nappaamaan käpälät alleen. Nyt tuli todellinen kiire! Ties mitä tuo pystykulkija vielä keksisi. Juoksin Amorin edellä, mutta paniikissa olin menettänyt koko suuntavaistoni. Pysähdyin hetkeksi miettimään mihin mennä, mutta näin muutaman ketunmitan päässä portaat. En muistanut olimmeko me tulleet sieltä, mutta kiiruhdin kohti portaita ja loikin ne ketterästi ylös. Hop, hop, hoplaa!
“Tänne päin, Amor!” kiljaisin veljellen ja juoksin kolli perässäni kohti yläkertaa. Pesän seinät ja esineet eivät kuitenkaan näyttäneet tutuilta. Voi pahus, emmehän me olleet täältä tulleet! Katseeni kiersi pesän seinissä, kunnes näin jotain ikkunan takana. Kissa! Tuo oli taatusti se, jonka veljeni oli nähnyt.
“Amor, katso!” hihkuin riemuissani löydöksestäni, mutta mustaturkkinen silhuetti oli jo kadonnut. Ikkuna oli kuitenkin houkuttelevasti raollaan, joten tiesin jo mistä meidän seuraava seikkailu alkaisi. Kaksijalka löytäisi meidät taatusti pian ja sitten saisimme selkäämme oikein kunnolla. Siispä aikaa ei ollut lainkaan hukattavana.
“Rhiannon hyvä. Tällä kertaa on minun vuoroni suositella parantajalla käyntiä. Härmällä on taatusti jotain mikä auttaa noihin sinun harhoihisi”, mustavalkea naukaisi ja vastasin kollille tuhahduksella. Amor saisi nähdä! Lähdin änkeämään itseäni pienestä raosta ja lopulta pääsin pesän katolle. Ilma tuntui viileältä lämpimän pesän jäljiltä. Miten kaksijalat osasivatkaan tehdä pesistään noin lämpimiä? Jäin odottamaan veljeäni, jotta voisin todistaa olevani oikeassa. Mokomakin Amor.
//Amor? 😉
