Rhiannon
Olin iloinen, että Amor uskoi minua. Olisi ollut epäkohteliasta olla uskomatta minua. Olimme sisaruksia, jaoimme saman veren. Vaihteeksi tasapainoilin kapealla aidalla ja horjahtelin puolelta toiselle. Tasapainoilu ei todellakaan ollut minun juttuni! Onneksi kapea kulkureitti vaihtui pian ruohikkoon. Annoin varpaideni upota maan pehmeään turkkiin. Yhteisön kissana minun käpälieni alla oli yleensä vain kovia, keinotekoisia ja kaksijalkojen luomia alustoja. Luonto kiehtoi minua, vaikka metsäkissaa minusta ei tulisikaan. Yhteisö kyllä myös saalisti metsissä, mutta nuoria kissoja harvemmin niihin partioihin valittiin. Se oli minusta mälsää. Halusin nähdä kaiken ja koin olevani oikeutettu johonkin suurempaan. Johonkin mihin muut kissat eivät olleet. Olin erityinen. Olin kuitenkin myös erityisen taitava kissa luovuttamaan. Näkemääni mysteerikissaa ei näkynyt missään. Kuin hän olisi kadonnut aaveena kaksijalkalan pesien varjoihin. Vilkaisin veljeäni kärsimättömänä. Olin jo aivan valmis palaamaan omaan pesäämme tai jatkamaan muita seikkailujamme. Olin jo alkamassa valittaa ääneen, että minä halusin palata kotiimme ja käpertyä unille, mutta yhtäkkinen pehmeä ääni antoi keholleni käskyn säpsähtää. Vilkaisin kollia epäluuloisena, mistä hän oli tähän ilmestynyt. Kollin silmät olivat kuitenkin hetken ajan liimattuna minuun ja tiesin välittömästi mistä oli kyse. Tämä kissa oli kiinnostunut minusta. Olin pahoillani Amor, ajattelin, mutta tämä kissa on aivan varmasti kiinnostunut minusta! Minä en kuitenkaan ollut hänestä, rakkaus ei ollut minua varten. Tuntui omituiselta, että minun pitäisi omistaa koko elämäni jollekin toiselle ja ottaa toinen huomioon jokaisessa päätöksessäni. Veljeni sen sijaan tuntui vouhkaavan kaikkien mahdollisten kissojen perään, ainakin siltä se minusta tuntui.
“Sinun on turha kuvitella, että meillä olisi yhtään mitään”, totesin jäykästi, sillä en tiennyt mitä sanoa. Olin kuitenkin ajatuksissani jo ehtinyt kuvitella kuinka tuo kissa oli täällä ainoastaan minua varten. Mutta kun käänsin päätäni nähdäkseni Amorin ilmeen, kolli vain katsoi mysteeristä kollia silmät tuikkien. Huomaamattomalla liikkeellä Amor kosketti käpälääni hiljentymisen merkiksi ja avasi itse suunsa: “Pahoittelen siskoni karkeaa kielenkäyttöä. Hän hävisi juuri vetomme ja on hieman huonolla tuulella. Olen Amor ja hän on Rhiannon.”
Tuhahdin kovaan ääneen. En minä ollut huonolla tuulella, en vain juuri nyt kaivannut kosiskelijoita perääni. Minulla oli parempaakin tekemistä.
“Minähän vain ilmoitin, että en ole kiinnostunut mistään romanttisesta hänen kanssaan”, huokaisin veljelleni, kuin kolli olisi pyytänyt minua kumppanikseen. Olihan se nyt kaikkien osapuolten etu, että olimme samalla sivulla. Hienoinen kiusallisuus oli laskeutunut meidän yllemme, omituista… Yleensä Amorin seurassa ei sellaista ollut. Ehkä se johtui tuosta uutukaisesta? Siristelin silmiäni ja yritin etsiä kollista virheitä. En kuitenkaan huomannut niitä. Hänen energiassa oli jotain uutta. Jotain mitä ainakaan minä en osannut lukea.
