Rhiannon
“Kuules nyt hyvä herra Matteo vai mikä olitkaan! Minä en taatusti ole jäämässä yövieraaksesi. Vaikka no, olenhan minä saalis. Oikeastaan, ymmärrän sinua kyl-”, selitin kiihtyneesti, mutta Amor lähti puskemaan minua kauemmaksi. Ikävä kyllä tassuni eivät olleet liimattuina kaksijalanpesän kattoon, joten kolli sai raahattua minua vähän matkaa.
“Noniin, siskoseni! Me tästä tosiaan olimme lähdessä, emmekö?” En edes ehtinyt vastata, kun karvani nousivat pystyyn takanani olevan kissan naurahtaessa ja käännyin salaman välähdyksessä ympäri. Jokin voima sisälläni sai minut väläyttämään hampaitani, mutta laskin käpäläni maahan ja yritin maadoittaa itseni. Tuo oli todella epäkohteliasta, hoin itselleni mielessä. Mutta hän yritti iskeä sinua siitäkin huolimatta, että olit jo tehnyt selväksi mitä mieltä hänestä ajattelit, toinen ääni päässäni totesi ja lopulta niiden keskustelu yltyi suoranaiseksi tappeluksi. Jouduin pudistamaan päätäni, olin jo aivan sekaisin kuka sanoi mitä sanoi!
“Minulleko sinä nauroit, hm, hm?” tiuskaisin kollille, jonka kasvoilla oli ärsyttävän tyyni ilme eikä sanoillani ollut mitään vaikutusta. Amor yritti rauhoitella tilannetta, mutta koin itse olevani veljeni sanojen yläpuolella. Matteohan se tässä oli koko sotkun aloittanut ahdistelemalla meitä! Peruutin kuitenkin muutaman askeleen jättäytyäkseni tilanteesta taka-alalle. Se oli enemmän minua, tilanteiden seurailu. Pitäisi hillitä räjähdyksiäni. En saisi tulla tunnetuksi kissana, joka oli kuin sihisevä sähköjohto sateessa – vaarallinen koskea eikä kukaan tiennyt milloin kipinä roihauttaisi sen ilmiliekkeihin.
/Veli-kulta?
