Rhiannon
“Mitä sinä teet?” kysymys karkasi suustani töksähtävämmin, kun olin tarkoittanut, mutta ainakin se sai edessäni istuvan kissan katseen kääntymään. Naaras katsoi minua aluksi hieman säikähtäneenä, mutta lopulta tuon katse pehmeni. Hivuttauduin lähemmäksi nähdäkseni oliko ulkona jotain minuakin kiinnostavaa, mutta katseeseeni ei osunut mitään erityisempää. Tylsää.
“Ai, hei! Minä tässä katselen vain noita ulkona hyppeleviä lintuja. He ovat niin suloisia, eikö?” naaras naukui lämpimästi, mutta edelleen pidättäytyneenä. Katsoin hieman rikkoutuneen, läpinäkyvän elementin läpi ja naaras oli oikeassa. Siellä tosiaan oli lintuja. Vetäisin kasvoilleni leveän ja kauniin hymyn. “Voi, niinpäs on! Ne ovat kyllä todella kauniita. Pidätkö sinäkin linnuista? Minä rakastan niitä!” nau’uin imelästi ja vetäisin häntäni käpälieni suojaksi, kuten hienot naarat tekivät. Vihaan lintuja.
“Ai niinkö? Onpa hauskaa! Olisi mukava katsella niitä kanssasi pidempään, mutta minun on kiidettävä partioon. Nähdään myöhemmin, Cassiopeia!” oranssilaikkuinen naaras huudahti ja oli kaataa minut kumoon loikkiessaan ohitse.
“Se on Rhiannon”, vastasin tympääntyneesti, vaikka naaras oli jo kiiruhtanut omiin puuhiinsa. Hengitin muutaman kerran syvään ja kun naaraasta näkyi enää selkä, hymyni vaihtui murhaavaan katseeseen. Cassiopeia. Olisi pitänyt lisätä naaras listalleni aikaisemmin, mutta viimeistään nyt hän oli päätynyt sinne. Cassiopeia, murhaan sinut heti kun saan tilaisuuden. Et vie minulta enää ainuttakaan tilaisuutta olla kaikkien muistama ja ihailema.
“Emo, kuka se sinun ystäväsi on? Sellainen valkea kissa, oranssit laikut?” kysyin Lyralta jakaessani naaraan kanssa iltapalaa. Halusin tietää kenestä halusin hankkiutua eroon.
“Ai, hän on Hurma! Kuinka niin?” Lyra kysyi lempeästi ja sukaisi päälakeani karhealla kielellään.
Hurma. Sinäkin olet listallani. Anteeksi emo, mutta en vain voi hyväksyä tuollaista käytöstä. Sitä paitsi Yhteisö ei tee mitään kissalla, joka käyttää aikaansa lintujen katselemiseen.
