Roihu
//pesä
Ei varmasti ollut Mirrin tarkoitus saada minua tuntemaan oloani ulkopuoliseksi ottamalla hoiviinsa ottopentua, mutta niin se joka tapauksessa teki. Sisälläni kaihertava vihainen yksinäisyys sai minut olemaan vielä entistä enemmän vanha Roihu. Äksyilin lähes kaikille jopa Mirrille ja Riemulle, ainoille luottokissoilleni koko yhteisössä.
Onnekseni olin päässyt pois valvotun asemasta ja sain kulkea minne tahdoin milloin tahdoin. Vaikka vapaa-aikaa ei ollut paljon, sitä oli tarpeeksi uusien paikkojen löytämiseen.
Aina toisinaan löysin itseni uusien suurten kaksijalan pesien katoilta tai jopa niiden sisältä. Joskus sain kulkea aivan huomaamattomasti ja joskus minut taas huomattiin, mutta silloinkin pääsin nopeasti karkuun.
Yhteisön reviiristä oli tullut minulle tutumpi paikka kuin mistään muusta. Jopa entinen kaksijalkala, jota olin pitänyt kotinani oli alkanut painua pois mielestäni näiden uusien tietojen alle.
“Roihu, jäät jälkeen!” Ruutan huuto kuului kauempaa. Vilkaisin ylös tassuistani ja näin Menninkäisen ja Keijon jo vaeltaneen pidemmälle. Ruuta taas oli pysähtynyt odottamaan minua.
Kiristin tahtiani ja juoksin kollit kiinni.
“Mikä oikein kesti?” Ruuta kysyi ilkikurinen pilke silmissään, “Löysitkö uuden tavan joutua ongelmiin, jotta pelastaisin sinut taas?”
Pudistin päätäni ja vilkaisin Ruutaan hiukan ärsyyntyneenä: “En sentään.”
“Mikä on vialla?” kolli kysyi tyrkäten lapaani hellästi. En ollut edes huomannut kuinka lähellä olimme toisiamme kulkeneet. Kavahdin räpäyttäen silmäni ammolleen, kun kollin iho koski omaani. Hänen lihaksensa saivat minut hyvin tietoiseksi omasta hintelästä kehostani.
“Ei mikään!” kivahdin karvat nousten pystyyn. Tummempi turkkini erottui kollin vaaleammasta helposti, mutta sävyt imartelivat toisiaan mukavasti. Melkein uskalsin hetken katsoa tuon turkin kuviointia.
“Selvästi jokin on vialla, hiirenaivo. Et muuten käyttäytyisi kuin pieni pentu, joka on ensi kertaa ulkona pesästään”, Ruuta sanoi nyt hiukan vakavammin, mutta tiesin ettei hän ollut tippaakaan huolestunut taikka oikeasti tarkoittanut sanojaan kehotuksena puhua. Enkä minä edes aikonut puhua. Miksi puhuisin, kun Ruuta oli kertakaikkiaan vain niin typerä että vastaisi kuitenkin vain vitsaillen jopa vakavempiin aiheisiin?
“En käyttäydy kuin pentu, kiitos vain analyysistäsi”, vastasin pyöräyttäen silmiäni edelleen kovin kireänä. En osannut rentoutua, en tässä porukassa enkä tässä paikassa, vaikka se olikin ainoa koti, jonka olin tunnustanut kodikseni viimeisen kaksijalkalan jälkeen.
En oikeasti koskaan miettinyt lähtemistä vakavasti, mutta olisiko jossain muualla minulle oikea paikka? Mirri kuitenkin näytti sopeutuneen, enkä voinut jättää parasta ystävääni. En edes ollut varma miksi koin tietynlaista velvollisuutta nuoremman kissan suojelemiseen, mutta tavatessamme hän oli ollut niin hukassa.
Olisiko Yhteisöstä edes mahdollista karata? Tiesin, etten pääsisi lähtemään luvalla, joten ainoa vaihtoehto oli luvatta lähteminen. Sitten toinen kysymys oli, että selviäisinkö metsässä. Suurin este lähdolle kuitenkin oli se pahuksen Mirri! En saisi naarasta millään suostuteltua mukaani.
Jos jäisin yhteisöön, voisinko olla koskaan onnellinen? En ollut koskaan ajatellut asioita kuten perheen perustamista, mutta Mirrillä oli jo oma ottopentu. Pitäisikö minun kiriä ja hankkia kumppani? Oliko Yhteisössä kumppanin hankkiminen suotava teko? Ainakin joillain oli kumppani ja jopa pentuja, kuten Lyralla ja Ruususella.
Ajatus pennuista puistatti minua. Miten osaisin koskaan pitää huolta niin avuttomista pienokaisista? Entä sitten, kun ne kasvaisivat? En ikinä voisi suojella niitä kaikilta kaksijalkalan vaaroilta!
Ajatukseni valetelivat siihen tahtiin, etten edes huomannut matkan kulua. Olimme jo pesässä ja partio hajaantui jokainen suuntaansa. Jäin yksin hämmentyneenä seisomaan keskelle pesää ennen kuin suuntasin itsekin omille teilleni.
