Roihu
//Roihu kaapataan yhteisöstä ja paikka on tarinan lopussa tuntematon paikka jossain hyvin kaukana
Nähdessäni Mirrin silloin iloisen oloisena partiossa, en voinut mitenkään tietää, että se saattaisi olla viimeinen kerta kun näin hänen valloittavan hymynsä. Kuljimme rinnakkain Leopardi edellämme ja Luna takanamme.
Viihdoin ja viimein aloin pikku hiljaa tuntea taas Mirrin läheisyyden lämmittävän sisimpääni kuten ennen. En enää tuntenut oloani ihan yhtä ulkopuoliseksi.
Se päivä oli ollut täynnä auringonvaloa ja mustan turkin tuntemista omaani vasten. Jos olisin etukäteen tiennyt sen olevan viimeinen kerta kun näin auringon pitkään aikaan, olisin nauttinut siitä vielä vähän enemmän.
Käännyimme kulmasta seuraavalle ukkospolulle ja kaamea näky sai kaikki meistä pysähtymään. Kuminan valkeanharmaa ruho makasi polun reunalla verilammikossa. Mirri ei aikaillut, vaan pinkaisi yhteisöläisen luokse.
Näin naaraan epätoivoisen ilmeen, kun hän tajusi ettei Kuminan hyväksi ollut enää mitään tehtävissä. Kolli oli varmaankin jäänyt hirviön alle. Painauduin Mirrin kylkeen ja talutin tätä vähän kauemmas, jotta vanhemmat jäsenet saivat nopeasti vilkaista ruumista.
Mirri vapisi, mutta ei näyttänyt kamalan surulliselta. Uskoin, että hänelle oli edelleen yhtä rankkaa nähdä kuolemaa. Minulle taas ruumiiden näkeminen ei tuottanut tuskaa. En ollut koskaan rakastanut ketään niin paljon kuin Mirriä ja tämä ei ollut vieläkään kuollut, ihme kyllä.
Leopardi ja Luna palasivat luoksemme ja sovimme jakaantuvamme kahteen ja etsivämme ruokaa lähistöltä piilotettuamme Kuminan ruumiin hiukan kauemmas. Ei ollut järkeä lähteä kiikuttamaan sitä takaisin pesään.
Mirri ja minä lähdimme eri suuntaan kuin Leopardi ja Luna ja jutustelimme kävellessämme. Päivä oli hyvä, oikeastaan paras hetkeen. Kunnes tyhmän virheen vuoksi olin loukussa kaksijalkojen ansassa.
Kiiltävä kova verkko oli kaikkialla ympärilläni ja vaikka yritinkin päästä ulos, ei minulla ollut mitään mahdollisuuksia kaksijalkojen typerää esinettä vastaan. Mourusin ja rää’yin saaden paikalle ison joukon kaksijalkoja, joiden takia näin enää pienen väläyksen Mirristä ennen kuin naaras oli poissa.
Pistävä kipu tunki sisään kehooni ja vahva luonnoton väsymys otti vallan. Menetin tajuntani sisällä kaksijalkojen pesässä.
Kun heräsin, minulle oli laitettu kylmä nahkainen nauha ympäri kaulan. Koitin repiä sitä kauemmas iholtani, mutta se ei taipunut tai venynyt.
Kylmä kiiltävän harmaa köysi oli yhdistetty kaulapantaan ja metalliseen kehikkoon, samanlaiseen, johon olin joutunut loukkuun mutta pienempi kokoiseen.
Minulla oli hädintuskin tilaa liikkua. En voinut kuvitellakkaan nousevani seisomaan.
Verkon läpi näin monta samanlaista vankilaa, joiden sisällä oli muita kissoja. Suurin osa heistä oli kuitenkin pahasti haavoilla ja sairauden lemu löyhkäsi lopuista. Ummistin silmäni ja toivoin tämän olevan vain pahaa unta.
Yhtäkkinen jyrinä sai minut rääkäisemään säikähtäneesti. Ääni kuitenkin tasoittui ja tunsin liikkuvani. Olinko minä hirviön sisällä?
Pähkäilin, että niin sen täytyi olla. Syötettäisiinkö minut ruuaksi toiselle hirviölle vai mihin minua oikein vietiin?
“Muukalainen”, toinen kissa vieressäni olevasta verkkopesästä naukui minua suurin silmin tuijottaen, “Voi meitä, voi sentään. Tuho on meidät tavoittanut. Olemme mennyttä.”
Kissan raakkuva ääni oli täynnä epätoivoa. Hän yritti varoittaa minua viimeisillä voimillaan.
Luiseva tukkokarvainen kolli toiselta puoleltani ojenteli kynsiään läpi meitä erottavan verkon: “Ne raatelevat kissat. Ne eivät pidä meistä.”
Hyytävä tunne valtasi minut ja värisin kauttaaltani. Kaikkialta alkoi kuulua sekaista nau’untaa ja valitusta.
“Kuinka kauan te olette olleet täällä?” kysyin kissalta, joka oli minulle ensimmäiseksi puhunut. Hän ei vaikuttanut olevan täysin järjissään, mutta voisin silti yrittää.
“Voi emme me täällä. Me asuimme muualla”, naaras mumisi hiukan epäselvästi, “Asuimme tähtitaivaiden alla. Voi niin kauniissa paikkaa. Voi, emme sinne enää koskaan palaa.”
Ravistin päätäni: “Luuletko, että me olemme täällä ikuisesti?”
“Kaksijalkoja ei voi uhmata”, altani kuului nuoremman kollin naukaisu, “Ne päästävät meidät tai pitävät oman tahtonsa mukaan.”
Tuon äänessä oli muutakin kuin pelkkää epätoivoa. Hän vaikutti lähes toiveikkaalta. Minusta ei kuitenkaan tuntunut lainkaan toiveikkaalta.
Jyrinä loppui kuin seinään pitkän ajan päästä. Olin jo melkein ehtinyt ajatella, että olisimme täällä vielä päiviä, mutta luullakseni ei ollut kulunut edes kokonaista auringonkiertoa.
Muut kissat mourusivat, kun valo valtasi tilan. Minä vain siristelin silmiäni ja katselin ympärilleni. Kissoja oli varmasti ainakin kolme kertaa enemmän kuin Kujakissayhteisössä jäseniä. Purin hampaitani yhteen. Mitä kaksijalat tekisivät näin monella kissalla?
Yhtäkkiä valoisaan päähän tilaa tupsahti karjuva kaksijalka. Se hiljensi jokaikisen kissan. Hiljaisuus oli miltei korvia riistävä kaiken sen äänen jälkeen.
Kaksijalkoja ilmaantui enemmänkin ja ne alkoivat nostella kissojen verkkopesiä pois hirviön sisästä. Kurtisin kulmiani ja yritin katsoa montako oli minua ennen, jotta ehtisin varautua.
Pian olimmekin kaikki pois hirviön sisästä. Olin verkkopesäni kera aivan laitimmaisena lähellä raolleen jäänyttä ovea.
Jos onnistuisin saamaan verkkopesän auki, voisin paeta. Purin ja kynsin kunnes tassuja ja hampaita särki.
“Tuo ei tule onnistumaan”, samaisen kollikissan ääni naukui viereltäni. Järjestystä oli näköjään sekoitettu, koska aiemmin hän oli ollut allani olevassa verkkopesässä.
“No onko parempaa suunnitelmaa, hiirenaivo”, kysyin vihaisesti ärähtäen. Kollin karvat nousivat pystyyn ja hän murahti takaisin.
“Ei syytä alkaa minulle ärisemään. Ota ihan rauhassa”, kolli naukui, mutta sai minut vain entistä vihaisemmaksi. Rauhassa? Miten kukaan voisi ottaa rauhassa tilanteen, jossa meidän henkemme saattoivat hyvinkin olla uhattuna?!
“Katso”, tummaraidallinen muukalainen sanoi ja ojensi tassunsa verkkopesäni luukulle. Kynnet tavoittelivat salpaa ja saivat sen kilisemään. Kolli ei kuitenkaan saanut luukkua auki.
“Ei tuokaan vaikuttanut toimivan”, tuhahdin ja istuuduin nahanpalalle, joka oli levitetty verkkopesäni lattialle. Se oli pehmeä ja minun olisi tehnyt mieli käydä siihen lepäämään, jos en olisi loukussa kaksijalkojen pesässä.
Tummaturkkinen kissa kohatti lapojaan ja sanoi: “Oli se parempi ajatus kuin hampaiden katkominen turhaan.”
Siinä samassa ovesta pamahti sisään joukko kaksijalkoja. Ne osoittelivat kissoja ja puhuivat kovaan ääneen. Yksi niistä oli pieni, varmastikin pentu. Penska juoksi lähelle kissoja ja koitti koskea.
Jotkut kissoista painautuivat kauas ja osa taas, selvästi pulskemman puoleisia ehkä entisiä kotikisuja, nojautuivat kosketukseen.
“Joskus kaksijalat hakevat näistä laitoksista kissoja omiin pesiinsä asumaan”, kolli vierelläni selitti nähtyään hämmentyneen ilmeeni. Nyökkäsin hitaasti edelleen yhtä hämilläni.
“Oletko sinä ollut tälläisessä paikassa aiemmin?” kysyin kääntäen nyt katseeni kokonaan toisen ruskeisiin silmiin. Ne olivat kuin upottava syvä vesi, jonka pohjaa ei nähnyt.
“Kyllä, kuita ja kuita sen perään. Aina välillä minut viedään muualle paikkoihin, jossa asun noin tusinan toisen kissan kanssa. Niiden kanssa ei usein tule toimeen”, kolli kertoi ja minä nyökkäilin vakavana.
Kaksijalat lähtivät tilasta ovi paukahtaen perässään ja valon lähde katossa himmeni. Jokin kolisi jossain, mutta ei ollut toivoakaan nähdä missä. Oikeastaan näin vain oman rivini päästä päähän.
“Kohta pitäisi olla ruoka-aika.”
En kysynyt mitä se tarkoitti. Vaikka toisaalta kyllä arvasin. Olin pentuna joskus syönyt kaksijalkojen papanamoskaa, mutta en ollut koskaan pitänyt siitä.
Jokainen päivä toisti itseään samalla kaavalla. Nukuin, heräsin, join pahaa kaksijalkojen vettä janooni. Sitten tulivat ensimmäiset kaksijalat. Ne joko työntelivät käsiään lähelleni tai sitten mutristivat suutaan minua kohti kuin olisin ollut liian ruma niiden lemmikiksi.
Kaksijalkoja tuli joskus yksi ja joskus taas koko tilan täydeltä. Määrästä huolimatta olin aina yhtä pakokauhuinen.Sen jälkeen oli ruoka-aika ja kävin taas nukkumaan.
Verkkopesääni oli ahdettu pieni nahkainen leluhiiri. Olin ensin koittanut syödä sen, sillä luulin sen olleen tuoresaalista, mutta sitten luovuttanut ja käyttänyt sitä jonkinlaiseen aivojeni stimulointiin sitä painelemalla.
Tiesin etten voisi jatkaa näin enää pitkään. Minun oli päästävä pihalle tästä kamalasta paikasta! En vain vielä tiennyt miten se onnistuisi.
Jokatapauksessa sitten, kun onnistuisi etsisin Kujakissayhteisön ja ottaisin Mirrin mukaani lähteäkseni sieltä lopullisesti. Elämällä oli muutakin tarjottavaa kuin yhteisö.
