Ropinapentu
Kirjoittaja: Koivu
Siirtelin pientä sammalpaakkua etutassullani tuohtuneena. Sitten upotin pikkuruiset kynteni sen sisään. Se tuntui hassulta. En ollut aikaisemmin osannut työntää kynsiäni ulos itse, vaan se oli tapahtunut aina jotenkin itsestään. Kuin tassuilla olisi ollut oma tahto. No, nyt olin oppinut kontrolloimaan niitä. Ainakin jotenkuten…
Mulkoilin kauempana makoilevaa emoa sekä Kastepentua, joka oli jättänyt minut tänne yksin tylsistymään. Ihan sama. Kyllä minä yksinkin jotain keksisin. Viskasin sammalpallon tiehensä. Se osui jonkun ruskeanvalkoisen naarassoturin jalkaan. Soturi kääntyi minua kohti ja väläytti minulle jopa hiukan emomaisen hymyn. En vastannut siihen, vaan nypristin nenääni. En tykännyt, kun minua kohdeltiin pienenä avuttomana pentuna. Olin jo iso kissa! Melkein oppilas! No, kahden kuun päästä – niin isä oli eilen sanonut. Kaksi kuuta oli pitkä aika… Menisi ikuisuus, että pääsisin vapaaksi pentutarhan kahleista. Emo tuntui välillä tukahduttavan minut läsnäolollaan. Sitä ei saanut tehdä, tätä ei saanut tehdä, piti käyttäytyä kissoiksi muita kohtaan, ja kaikki mitä halusin tehdä oli ”liian vaarallista”. En juuri piitannut säännöistä tai ohjeista, mutta emo valvoi koko ajan leikkejäni. Isäkin sanoi aina, että olin liian hätäinen, ja etten ottanut Kastepennun toiveita tarpeeksi huomioon leikeissä. En olisi jaksanut enää kuunnella kumpaakaan. Oikeastaan vihasin sääntöjä, koska suurin osahan oli ihan turhia. Miksi minä en saanut päättää itse itsestäni? Se oli niin epäreilua, että minua raivostutti.
Olin lähtenyt tallustamaan kohti sotureiden pesää. En ollut koskaan ollut siellä sisällä – olin vain kurkistanut kerran isän kanssa – ja paikka kiehtoi minua. Vilkaisin vielä kertaalleen emoa ja siskoa olkani yli. Minusta tuntui, että Kastepentu oli emon kanssa paljon läheisempi kuin minä. Että emo ja isä pitivät Kastepennusta enemmän. Vika oli jostain syystä aina minussa ja kaikessa mitä minä tein. Mutta en ollut kuullut heidän toruvan siskoani tai valittavan tämän toimista kertaakaan, en erikseen. Kastepentu oli kyllä vähän rauhallisempi kuin minä, mutta olin varma, etteivät vanhemmat olisi koskaan korottaneet ääntään hänelle. Kastepentu olisi takuulla saanut vain kehuja rohkeudesta, vaikka hän olisi karannut leiristä.
Istahdin sotureiden pesän eteen. Katselin miten pari soturia asteli ulos haukotellen. Saivatko soturitkin ottaa päiväunia? Ponkaisin pystyyn ja tepsutin pensaiden lomasta sisälle sotureiden pesään lupaa kysymättä, ennen kuin kukaan ehtisi estää ja tulla tielleni.
”Vau!”
Pesä oli valtava. Siinä näytti olevan kaksi kerrosta. Suurin osa pedeistä oli kahden jättimäisen kuusen juurten alla, mutta myös ylempänä, puiden sisässä oli ilmeisesti muutama makuusija. Pääni kääntyili hervottomasti ympäriinsä, kun katselin mukavan oloisia, vaikkakin tosi ahtaasti aseteltuja sammalalusia juurakon suojissa. Osa oli siistimpiä kuin toiset, joista törrötti pieniä tikkuja tai satunnainen takiainen. Vanhemmat, sotkuiset pedit eivät näyttäneet järin houkuttelevilta, mutta niissä ilmavissa ja edelleen kimpoisan näköisissä sammalissa voisin nukkua mielelläni. Mietin, missä kohtaa isä mahtoi nukkua. Vilkaisin taakseni, eikä kukaan ollut huomannut minua. Missähän isä oli tällä hetkellä? Varmaan jossain metsästämässä isoja hiiriä tai mäyriä. Tai mitä niitä nyt oli. Totta puhuen en ollut jaksanut oikein keskittyä kuuntelemaan silloin, kun emo oli opettanut minulle ja Kastepennulle metsän muista eläimistä. Ihan kun minua olisi kiinnostanut kuulla niistä, halusin vain nähdä ne!
Pesän alemman kerroksen yhdessä reunassa oli iso soturi torkkumassa. Muuten pesä oli tyhjä. Päätin olla hiirenhiljaa, kun tassutin peremmälle.
Hetken ympäriinsä pyörittyäni olin varma, että tunnistin isän tuoksun yhdessä pedissä. Istahdin siihen, selkä pesän aukkoa päin ja aloin polkea pehmoisaa sammalta tassuillani.
Hätkähdin ja olin vähällä hypätä ilmaan, kun kuulin äkkiä rapinaa takaani. Kuulosti siltä, kuin joku olisi osunut pesää ympäröivien, koruttomien pensaiden oksiin pesän ulkopuolella.
”Ropinapentu!” kuului vaimea sihahdus.
Lopetin polkemisen ja huokaisin dramaattisesti. Se oli Kastepentu.
”No mitä nyt?” kysyin närkästyneenä ja käännähdin siskon puoleen.
”Et saisi olla siellä sisällä, Ropinapentu. Emo tulee hakemaan sinut ulos itse, jos et suostu nyt tulemaan minun mukaani”, sisko miukui huolestuneen näköisenä kuusten juurakon lomasta. Tämä oli pysähtynyt pesän sisäänkäynnille, aivan kiinni pensaaseen. Jaahas, emon lähettiläs on saapunut jälleen, ajattelin. Sinikilpikonnalaikkuinen naaras katsahti nopeasti ympärilleen, ennen kuin jatkoi:
”Sitä paitsi, joku soturi voi löytää sinut sieltä ja suuttua emolle siitä, että-.”
”Joo joo, ole nyt jo hiljaa Kastepentu”, keskeytin siskon tosi tylyllä äänensävyllä. Tämä vaikeni ja katsoi minua jotenkin erikoisesti, mutta en jaksanut yrittää tulkita ilmettä. Miksi Kastepennun aina piti puuttua minun asioihini? Ihan kuin hän yrittäisi olla kolmas vanhempi minulle. Se tympi minua ihan suunnattomasti. Pyöräytin silmiäni kulmat kurtussa.
”Mitä sitten, jos joku soturi löytääkin minut täältä? Muistan, kun isä kertoi soturilaista, ja olen varma ettei siinä kielletty pesässä nukkumista.”
Kastepentu ei enää vastannut, vaan väistyikin äkkiä pois pesän suulta, kadoten pensaiden toiselle puolen. Kallistin päätäni hämilläni. Sitten emo astui sisälle pesään. Loin häneen kiukkuisen katseen.
//Kaste tai Sade?
