Ropinaroihu
Kirjoittaja: Koivu
”Lopulta kipu käy jo niin sietämättömäksi, että et voi muuta kuin purra koko raajan irti. Ja sen jälkeen voit varsinkin sanoa hyvästit ulkoilulle.”
Tuijotin Leimusilmää epäuskoisena yrittäen tulkita, oliko hän tosissaan vai oliko tämä taas yksi hänen huonoista vitseistään. Jos jotain, niin hänen kertomansa ei todellakaan kuulostanut hauskalta.
Edelleen kulmat kurtussa ja silmät vihaa leiskuen käänsin katseeni Sadeturkkiin, joka katsoi edelleen Leimusilmää. Emon ilmettä oli nyt vaikea arvioida. No, eipä hän tyytyväiseltäkään näyttänyt. Arvelin sen mitä Leimusilmä oli kertonut järkyttäneen emoani. Miksi muuten Sadeturkki olisi yhtäkkiä noin hiljaa?
Vilkaisin uudestaan parantajaa. Valkomustan kollin ilme oli vakava.
”Mikset sitten kertonut tuota heti alkuun?” kysyin.
”Yleensä minun ei tarvitse. Koska useimmat soturit noudattavat ohjeitani ilmankin”, parantaja sanoi.
Hän kyllä kuulosti vakuuttavalta. En kuitenkaan pitänyt siitä, miten Leimusilmä vihjasi minun olevan jotenkin tyhmempi kuin muut soturit. Niin minä ainakin viimeisen lauseen tulkitsin. Minusta kaikkien oli ihan hyvä käyttää omää päätään ja tehdä omat valintansa, eikä vain totella muita sokeasti.
Minun oli kuitenkin pakko ottaa parantajan varoitus vakavasti. Viivästynyt parantuminen ei olisi ollut ongelma, mutta raajan menetys oli aivan toinen asia.
Edelleen tuohtuneena murahdin:
”Okei sitten. En mene metsään vaeltelemaan.”
Sadeturkki katsoi minuun huojentuneena. Sitten harmaa naaras vaihtoi katseita Leimusilmän kanssa. Se ärsytti minua. Enkä edelleenkään pitänyt siitä, miten nuo kaksi olivat yrittäneet kontrolloida minun toimiani. Ja ilmeisesti yrittivät edelleen, koska emoni avasi taas suunsa.
”Saatanko sinut sotureiden pesälle?” Sadeturkki kysyi ilmeisesti aikeissa edelleen varmistaa, että varmasti pitäisin sanani.
”Ei kiitos. Koska leiriin en jää!” sähähdin.
Tunsin useampien eloklaanilaisten katseiden kääntyvän suuntaani jälleen. Leimusilmän ja Sadeturkin kulmat kohosivat, mutta ennen kuin kumpikaan sai sanotuksi mitään kampesin itseni ylös niin nopeasti kuin kykenin ja linkutin ulos leiristä.
Ulos päästyäni käännyin vasemmalle. Laukkasin kolmella jalalla vähän matkaa leiriä ympäröivien pensaiden viertä, kunnes löysin ihan kelvolliselta näyttävän paikan itseäni hiukan suuremman kiven vierestä. Siinä kasvoi sammalta, joka oli kylläkin kuuran peitossa. Mutta mitä pienistä. Pääasia, että saisin kyyhöttää täällä ihan omassa rauhassani.
Asetuin kerälle selkä kiveä vasten ja laskin pääni terveen etukäpäläni päälle.
Nyrjähtänyt jalkani harmitti minua aivan suunnattomasti. Olin ihan varma, että masentuisin, jos se ei paranisi muutaman päivän sisällä. Miten ihmeessä muka saisin aikani kulumaan? Huokaisin syvään, ja kun kiukkuni oli ehtinyt vähän laantua, minusta tuntui, että alkaisin kohta itkeä. En kuitenkaan halunnut itkeä. Minulla oli sellainen kutina, että emoni saattaisi tulla etsimään minut. Hänellä kun tuntui olevan pakkomielle katsoa perääni kuin minkäkin hulikaanipennun, vaikka olin ollut soturi jo usean kuun ajan.
//Sade tai Leimu?? Voitte myös jatkaa keskenänne jos haluatte! Tää tilanne voi jatkua tai olla jatkumatta Ropinan kannalta, mulle ei oo väliä 😀
