Ropinaroihu
Kirjoittaja: Koivu
// Tapahtunut aiemmin: //
En ollut sitten lainkaan yllättynyt sisareni vastaukseen; hänen mielestään meidän ei kuulunut tuntea kuin oman klaanimme alue. Kuin maailmassa ei olisi meille mitään muuta.
En kuitenkaan tuntenut samoin. Katselin rajan tuolle puolen miettien, moniko kissa Eloklaanista tai Kuolonklaanista oli koskaan edes astunut jalalla pois klaanien reviireiltä. Tiesin, että isäni oli tullut sieltä. Ymmärsin toki, että hänellä ei ollut syytä kaivata muualle. En tiennyt tarkalleen, mutta olin ymmärtänyt, että isällä oli pelkästään huonoja kokemuksia tuolta puolen ja että kaksijalkala oli yksinäiselle kissalle erittäin pahaenteinen paikka, mahdollisesti vaarallinenkin. Sillä perusteella, että toiset kuvailivat kotikisun elämää leppoisaksi ja mukavuudenhaluiseksi, mutta Varjoliekki ei koskaan päästänyt sanaakaan ajoistaan kaksijalkalassa saatoin päätellä kaksijalkojen olevan äärimmäisen arvaamattomia otuksia. Kaksijalka oli siten ainoa paikka, mihin minua ei missään nimessä houkuttanut lähteä. En kuitenkaan tiennyt, miten kauan saisin pidettyä tassuni Eloklaanin reviirillä. Olisiko se oikeasti niin kauhea rikos, jos kävisin ihan vain pienellä tutkimusmatkalla katsomassa, mitä noilla mailla ukkospolun takana oikein oli tarjottavana?
No, sisareni mielestä ilmeisestikin olisi. Kun tämä sitten puolestaan kysyi, olinko itse ajatellut, mitä toisella puolen rajaa oli, tyydyin vain vastaamaan, että silloin tällöin. Turha kai hänelle oli enempää ajatuksiani avata, kerta hänestä ei kuitenkaan mahdolliseksi rikoskumppaniksi salaiselle seikkailulle olisi.
Kastesulka ei kuitenkaan näyttänyt täysin tyytyväiseltä vastaukseeni. Yllätyksekseni saarnaamisen sijaan tämä vain tokaisi huokauksen kera:
”Kunhan kerrot minulle, jos aiot saada itsesi ongelmiin.”
Sisareni vihertävien silmien katse oli kuitenkin varoittava.
Tuhahdin ja pyöräytin silmiäni.
“Älä huoli. Saat kuulla ensimmäisenä”, tokaisin, mutta enemmänkin vitsikkäästi kuin ivallisesti.
Näytti siltä, että kun malttini ei enää riittäisi pelkkään maisemien ihailuun, saisin tehdä pienen tutkimusmatkani yksin. En kuitenkaan uskonut tekeväni sitä lähiaikoina. Tiesin vain, että minun olisi aivan pakko antaa periksi houkutukselle jonakin päivänä.
Toisaalta ajatus pienestä salaisesta retkestä ei helpottanut oloani juurikaan. Ei helpottanut sitä omituista kaipuuta, jota tunsin nähdä, mitä kaikkea maailma tuolla kaukana piti sisällään. Tuolla kaukana, minne en koskaan pääsisi kulkemaan, koska olin klaanikissa, Eloklaanin soturi. Täällä olin tarvittu. Mutta mitä minä tarvitsin? Rehellisesti, en ollut siitä varma.
// Pari kuuta myöhemmin: //
Jolkotin eteenpäin hiukan etäällä muusta partiosta. Kuura narahteli käpälieni alla mukavasti.
Elettiin jo ainakin lehtisateen puoltaväliä, ja valehtelematta jokin tässä vuodenajassa veti minua puoleensa. Pidin sumun täyttäneestä ilmasta, joka metsässä vallitsi tänäänkin. Maassa aamuisin olevan kuuran lisäksi myös lintujen viserrys oli vähentynyt, mikä teki metsästä vielä tunnelmallisemman. Pieni viimakaan turkillani ei haitannut. Päin vastoin. Minä pidin siitä.
Vaikka metsästyspartiot eivät olleet suosikkivelvollisuuksiani, olin tänään jostain syystä todella virittynyt. Sumu haittasi näkyvyyttäni hiukan, mutta olin aivan varma haistaneeni myyrän jossakin aivan lähistöllä. Pysähdyin. Aluskasvillisuudesta kuului rapinaa. Vasemmalta puoleltani tuleva ääni kuitenkin häiritsi sen paikantamista.
Muutaman ketunmitan päässä vasemmalla puolellani kävelevä emoni, jonka kanssa olin päätynyt tänään samaan metsästyspartioon, pysähtyi ilmeisesti huomatessaan minun jähmettyneen. Olin kiitollinen, että Sadeturkki oli ollut yhtä valppaana ja auttoi minua saamaan tilaisuuden.
Lähdin hiipimään eteenpäin usvassa, kun jyrsijän askelista tuleva rapina voimistui.
Näin liikahduksen erään kuivahtaneen saniaisen juurella, mutta liian myöhään. Minun ja myyrän katseet kohtasivat aivan millisekunnin ajaksi. Sitten pinkaisin täyttä vauhtia kohteeni perään.
Kadotin ruskean olennon, joka todennäköisesti ehti pujahtaa johokin maanalaiseen koloonsa. Sen sijaan en saanut hidastettua vauhtiani tarpeeksi nopeasti. Tunsin kompastuvani kiveen ja paiskautuvani maahan pienen ilmalennon seurauksena. Pahuksen sumu!
Hetkeen en hahmottanut suuntia. Ravistelin päätäni ja nousin nopeasti pystyyn.
Etujalkaani vihlaisi ikävästi ja suustani pääsi voihkaisu. Sadeturkki ryntäsi luokseni.
”Oletko kunnossa?” emoni kysyi siniset silmät huolesta loistaen.
Harmaa soturi katseli käpäliäni arvioivasti.
”Olen. Sattui vähän, mutta tämä menee varmasti kohta ohi”, sopersin, kun yritin astua kipeälle jalalleni uudestaan. En kuitenkaan pystynyt laittamaan sille täyttä painoa.
”Hiirenpapanat!” kirosin.
”Tuo ei näytä hyvältä. Sinun täytyy palata leiriin ja käydä näyttämässä tuota Leimusilmälle”, Sadeturkki totesi.
”Ei tarvitse, ihan oikeasti. Hoidan partion loppuun.”
”Ja mitenköhän ajattelit saalistaa jotain tuolla käpälällä?” Sadeturkki kysyi terävästi.
Huokaisin.
”Okei sitten”, tuhahdin.
Käännyin linkuttaakseni leiriin.
Aukiolle päästyäni pysähdyin parantajan pesän eteen empien. Kokeilin taas laittaa painoa jalalle, mutta kipu ei ollut hellittänyt. Totesin, että minun olisi pakko häiritä parantajaa näinkin turhalla asialla. En mennyt mielelläni parantajan luokse, ellei kyse ollut taisteluvammoista. Tämä sen sijaan… tämä oli enemmänkin noloa.
Pujahdin sisälle pesään ja meinasin törmätä Leimusilmään.
”Hei, Ropinaroihu. Miten voin auttaa?” mustavalkoinen kolli maukui pirteänä.
”Tuota… kaaduin saalistaessa ja onnistuin satuttamaan jalkani. Mutta ei se varmaan ole mitään vakavaa. Sadeturkki pakotti minut tulemaan”, selitin ja kohotin kipeää jalkaani hiukan.
//Leimu?
