Ropinatassu
Kirjoittaja: Koivu
//Tapahtunut aiemmin (*Sensei Wun äänellä*)//
Tallustin raskain mutta varmoin askelin Aurinkoroihun perässä kapoista polkua pitkin syvemmälle paksun lumihangen peittämään metsään. Tämä polku oli ehtinyt tulla jo liiankin tutuksi lehtikadon aikana. Leiristä oli lähes mahdotonta suunnata syvemmälle sekametsän siimekseen kulkematta tätä käpälien muovaamaa tietä pitkin, joka haarautui sivulle sisäänkäyntitunnelilta alkavasta polusta.
Vaikka olin jo tottunut kävelemään tässä vaikeassa lumisessa maastossa, oli lumen kanssa taistelu alkanut jo syödä minua sisältä. Metsästäminen oli jo valmiiksi tarpeeksi tylsää! Aloin jo vakuuttua siitä, että lehtikato kiusasi minua ihan tahallaan lisäämällä lumen määrää aina vain entisestään. Usein metsästäessä joutui liikkumaan hangessa, ja se jos joku oli helppo tapa säikyttää kohde tiehensä. Se tympi minua ihan suunnattomasti. Tämä päivä ei ollut poikkeus.
Aurinkoroihu pysähtyi äkkinäisesti keskelle polkua, kääntyi paksun hangen peittämään suuntaan ja lähti loikkimaan polusta poispäin yhtä energiseen tapaan kuin oli edennyt polullakin. Pyöräytin silmäni kohti näkökenttäni oikeaa yläkulmaa, niin kuin ylhäällä oksalla olisi istunut rivi pikkulintuja härnäämässä minua.
Perässäni kävellyt Kastetassu saavutti minut mestarinsa Kuutamolaineen kanssa. En halunnut puhua heille, joten loikkasin nopeasti siihen kohtaan, josta mestarini oli alkanut rikkoa tasaista hankea. Viuhdoin pari kertaa etukäpälälläni lunta sivulle aggressiivisesti samalla, kun räpiköin eteenpäin lapoihini saakka ulottuvassa hangessa. Mestarin jäljet eivät kulkemista juuri helpottaneet. Kävelin eteenpäin paljon vaivalloisemmin kuin Aurinkoroihu tämän auraamasta reitistä huolimatta, sillä olin vielä huomattavasti tätä pienikokoisempi. Suustani pääsi turhautunut henkäys, kun heittäydyin eteenpäin niin, että kuononi upposi vahingossa lumeen.
Aurinkoroihu oli jo ehtinyt useamman ketunmitan päähän minusta ja pysähtynyt odottamaan meitä hymyssä suin. Minua ärsytti mestarini jatkuva positiivisen iloinen suhtautuminen kaikkeen. Sillä tavoin hän muistutti välillä ihan siskoani.
Mielestäni Kastetassu yritti välillä oikein yrittämistään nähdä kaikissa tilanteissa jotain positiivista, tai vähintäänkin kääntää tilanteet positiivisiksi, ihan niin kuin kaikessa olisi aina jotain perimmäistä hyvää. En ole koskaan ymmärtänyt, miksi kukaan tekisi niin. Itseäni se lähinnä vain otti päähän. Sen takia toivoinkin, että Kastetassu tajuaisi nyt vain pitää suunsa kiinni. Toivoin, että jonain päivänä sisarenikin oppisi, ettei elämä voi olla pelkkää auringonpaistetta.
Pidin kuitenkin Aurinkoroihun energisyydestä. Ainakaan hän ei ollut ihan tylsä mestari. En olisi nimittäin jaksanut keskittyä kuuntelemaan mitään pitkiä selostuksia taistelu- ja saalistusliikkeiden käyttämisestä. Halusin mennä suoraan asiaan. Halusin toimintaa! Olin tehnyt sen mestarilleni varsin selväksi yhdessä harjoiteltujen kuiden aikana.
Saavutettuani Aurinkoroihun tämä jatkoi vielä jonkin aikaa meidän johdattamista eteenpäin, kunnes saavuimme suuren kuusen juurelle. Sitä ympäröi lukuisten käpälien tallaama alue, jossa lumikerros oli jo valmiiksi ohuempi.
Vilkaisin ylös. Kuusi oli älyttömän korkea, ja sen taivaan lähes täysin peittävät oksat olivat taatusti keränneet suurimman osan sen päälle sataneesta lumesta.
”Kuten jo tiedättekin, harjoittelette tänään saalistusta yhdessä”, Aurinkoroihu vilkaisi vieressäni istuvaa Kastetassua, ja siirsi sitten meripihkaisen katseensa takaisin minuun. En reagoinut mitenkään, sillä olin edelleen vihainen lumikinoksille.
”Näin paksussa hangessa kannattaa vaaniessa muistaa hyödyntää lunta. Lumeen voi esimerkiksi kaivaan itselleen kuopan, tai muulla tapaa yrittää madaltua lumen tasolle”, mestarini opetti. Soturi laskeutui matalaksi juurakkoon ja esitti hiipivänsä saalista kohti näyttääkseen mallia. Sen jälkeen tämä käänsi katseensa kohti Kastetassun mestaria.
”Toivomme erityisesti, että opitte jotain toisiltanne tämän saalistusharjoituksen aikana. Antakaa siis ihan rohkeasti palautetta toistenne suorituksista”, Aurinkoroihun viereen istahtanut Kuutamolaine jatkoi. Töpöhäntäinen mustavalkoinen naaras näytti silmiinpistävän rauhalliselta vieressään astelevaan, kellanpunaiseen kolliin verrattuna. Vieressäni Kastetassu nyökkäsi mestarilleen kuuliaisesti.
”Jep. Palatkaa tämän kuusen juureen aina jokaisen pyydystetyn riistan jälkeen”, Aurinkoroihu lisäsi hymyillen, ”tai jos tuntuu, ettei metsästäminen suju, tulkaa pyytämään meiltä vinkkejä. Älkää kuitenkaan poistuko sekametsästä.”
”Selvä”, mumisin.
Olin jo ponkaissut ylös ja lähtenyt liikkeelle, kun kuulin Kuutamolaineen maukuvan vielä jotain maaston haastavuudesta. Kuulin Aurinkoroihun toistavan nimeni, joten pysähdyin korvat luimussa.
”Niin?” kysyin kärsimättömänä.
”Odota Kastetassua. Kuljette yhdessä”, mestari muistutti tomerampaan sävyyn.
”Uskon, että Kastetassu näkee minut kyllä kolmen hännänmitan päästä”, tokaisin nokkavasti, mutta jäin kuitenkin odottamaan siskoa.
Kastetassu väläytti minulle varoittavan katseen astellessaan rauhallisesti luokseni.
Tovin lumessa kahlattuamme Kastetassu änkesi kiinni kylkeeni.
”Minusta sinun pitäisi opetella kuuntelemaan ohjeet loppuun. Tuo ei anna kovin hyvää kuvaa sinusta sotureille. Tai sinusta soturina, jos käyttäydyt noin vielä silloinkin. Pahimmassa tapauksessa se voi vaikuttaa arviointiisi soturikoulutuksen lopussa”, sisareni ryhtyi saarnaamaan minulle käytöksestäni tuttuun tapaan.
Katsahdin siskoani halveksuvasti. Kulmani olivat edelleen kurtussa syvässä hangessa porskuttelusta.
”Ole nyt jo hiljaa”, töksäytin Kastetassulle. ”En jaksa kuunnella sinun marinoitasi.”
Sisimmässäni tiesin, että Kastetassu oli oikeassa, ja että tämä tarkoitti vain hyvää. En kuitenkaan halunnut myöntää sitä. Juuri nyt halusin vain olla rauhassa ja toivoin, ettei sisareni ärsyttäisi minua avaamalla suutaan.
Onnekseni Kastetassu hiljeni. Huomasin hänen hidastavan vauhtiaan ja siirtäneen katseensa maahan. Minulle tuli heti huono omatunto, koska sisko näytti jotenkin apealta. Pysyin kuitenkin itsekin aivan vaiti. Välillemme syntynyt hajurako kasvoi koko ajan, kun puuskutin eteenpäin lujaa vauhtia Kastetassun vauhdin hidastuessa. Päässäni pihisi kuin korvieni välissä olisi ollut mehiläispesä.
”Juuri tuota tarkoitin. Olet aina niin epäkohtelias”, sinikilpikonnakuvioisen ja valkoisen kirjava naaras maukui vaisusti.
Hiljaisuus oli ollut liian lyhyt, ja pinnani paloi nyt lopullisesti.
”Ihan tosi. Minua ei kiinnosta, okei?”
En vilkaissutkaan taakseni. Mäiskin vain eteeni tulevaa höttöistä lumikerrosta kuin edessä olisi ollut reviirille tunkeutunut kuolonklaanilainen.
Tällä kertaa Kastetassu tajusi vaieta pidemmäksi aikaa.
Liikkuminen vapautti vihaa ulos kehostani pikkuhiljaa. Ilmeeni oli jo palannut peruslukemille, kun olimme kävelleet niin kauas, ettei suurta kuusta enää näkynyt lukuisten puiden takaa. Isoin ärtymys oli väistynyt, joten nyt minua lähinnä vain hävetti se, miten olin kohdellut siskoa.
Huomasin Kastetassun pysähtyneen tapittamaan erään koruttoman pensaan suuntaan korvat höröllä. Pysähdyin itsekin. Jähmetyin aivan paikalleni kesken askeleen niin, että toinen etutassu jäi roikkumaan ilmaan. Seurasin sisareni korvan liikettä. Sitä, miten hänen päänsä teki mikroliikkeitä sivuille ja alas. Kastetassu oli huomattavasti minua parempi vaanimaan riistaa. Olin siitä hänelle kateellinen. Toisaalta olin varma, että olisin ollut ihan yhtä hyvä, tai paljon parempikin, jos minua vain olisi kiinnostanut harjoitella saalistusta. Toisaalta koin olevani kyllä sisareenikin verrattuna aika hyvä jäljittämään riistaa. Motivaationi oli kuitenkin vahvasti taisteluharjoitusten puolella. Saalistuksessa oli minusta ihan liikaa odottelua. Se oli liian passiivista. Sitä paitsi riistasta ei ollut mitään fyysistä vastusta. Puhumattakaan siitä, ettei pyydystä edes saanut syödä ennen leiriin viemistä, vaikka olisi ollut miten kova nälkä!
Yritin tarkentaa katseeni pensaaseen. Oliko Kastetassun kohde sen alla vai takana? Olin kai liian kaukana nähdäkseni. Polkuanturoitani alkoi kihelmöidä, kun kärsimättömyys iski kehooni ja mieleeni.
Kastetassu käänsi päänsä minun suuntaan ja vaihdoimme keskenämme lyhyen, mutta hyvinkin informatiivisen katseen. Vaaleita kilpikonnalaikkuja kantava naaras kallisti päätään yhteen suuntaan. Räpäytin silmiäni. Välillä minusta tuntui muulloinkin, että tiesimme mitä toinen ajattelee ilman, että kumpikaan meistä sanoi mitään. Sen takia Kastetassun kanssa oli helppo olla. Olimme kasvaneet niin tiukasti kiinni toisissamme. En olisi voinut edes kuvitella elämääni ilman Kastetassua. Niin, ja sain tietysti äksyillä hänelle ilman syytä. Sisarusetu.
Katsekontaktin loputtua kävimme toimeen. Kastetassun ottaessa pari oikein varovaista, hiipivää askelta kohti pensasta, minä kyyristyin lumeen niin matalaksi kuin pystyin. Nyt erotin pensaan juuressa kyyhöttävän ruskean jyrsijän. Se sulautui oksiin lähes täydellisesti. Olin valmistautunut syöksymään sisareni osoittamaan suuntaan, jos kohde pääsisi pakenemaan tämän käpälistä. Malttamattomana minun olisi tehnyt mieli lähteä myös liikkeelle. Mutta tiesin, ettei se olisi järkevää. Pahuksen lumi… Ilman sitä olisimme taatusti jo napanneet sen myyrän.
Tarkkailin, kun Kastetassu eteni mallikkaasti lähemmäs pensasta. Kirjava naaras hyödynsi lumen pinnan yläpuolelle ulottuvaa kantoa hienosti reittinään. Sen pinta näytti liukkaalta. Sitten Kastetassu hyppäsi myyrää kohti erittäin harkitun näköisesti. En nähnyt kunnolla, laskeutuivatko sisareni kynnet sen päälle, joten ponkaisin ylös vain todetakseni, ettei apuni ollut tarpeen. Kastetassu kääntyi minua vastaan roikottaen saalistaan leuoissaan hymy poskillaan.
En halunnut antaa sisarelleni ylimääräistä huomiota tämän saavutuksesta, vaikka suoritus olikin ollut vaikuttavan hyvä.
”Onko sinulla antaa palautetta?” Kastetassu kysyi kuitenkin laskettuaan saaliin kinokselle.
”Hyvin napattu. Olisin kyllä itse hyökännyt paljon aikaisemmin ja ajanut sen umpikujaan”, totesin hiukan vähättelevästi. Vaikka tiesin kyllä, että Kastetassun tapa vaania ja napata myyrä oli oikeasti tehokkaampi. Jostain syystä se oli vaikea myöntää. Minusta tuntui aina, että Kastetassu sai paljon enemmän arvostusta. Niin emolta ja isältä kuin muiltakin eloklaanilaisilta. Mielestäni hän sai jo ihan tarpeeksi positiivista palautetta ilman, että minäkin tarjoaisin hänelle sitä jatkuvasti.
”Niin, luulen että tuo on enemmän tyylikysymys”, Kastetassu maukaisi.
Kohautin lapojani. Sisko vältteli katsettani hiukan eikä sanonut muuta. En ollut varma, tajusiko tämä, etten oikeasti ajatellut ihan niin miten annoin ymmärtää.
Palava kilpailuhenkeni ei kestänyt sitä, että Kastetassu oli napannut ensimmäisen saaliin enkä minä. Yritin tarkkailla ympäristöäni sen toivossa, että ehtisin vielä napata yhden riistan ennen mestareiden luokse paluuta.
Oksakaan ei värähtänyt. Metsä oli kuin autio.
”Tule, palataan mestareiden luokse!” naukaisi Kastetassu, joka oli jo lähtenyt kipittämään vanhoja jälkiämme pitkin takaisin päin. Kun en vastannut, tämä pysähtyi katsomaan minua lempeästi hymyillen.
”Tule nyt, Ropinatassu. Saat pyydystää jotain sitten sen jälkeen.”
Huokaisin syvään, mutta lähdin kuitenkin jolkottamaan sisareni perään.
”Tämä saalistus on niin hitaasti etenevää! Taistelu olisi niin paljon kivempaa…” marisin Kastetassun hännälle, joka keinui edessäni. Mielialani ei ollut mitenkään kovin korkealla sen jälkeen, kun olimme käyneet hakemassa Kastetassulle muutamat kehut mestareiltamme. Lisäksi mestarit olivat näyttäneet pari uutta tapaa väijyä kohdetta lumessa. Aurinkoroihu oli myös antanut muutaman vinkin siitä, miten riistaa saattaisi löytää lumisessa ympäristössä. Mestarini oli muistuttanut jotain jälkien etsimisestä. En ollut jaksanut kuunnella sen tarkemmin.
Nyt olimme taas lähteneet suuntaamaan kauemmas suuresta kuusesta. Nuuhkin maata ja ilmaa tarkkaavaisena vainun toivossa. Erään vaahteran juurakossa oli vahva oravan haju. Lähellä sitä erottui kuitenkin hangessa punaisia pilkkuja. Joku oli jo pyydystänyt sen. Eilinen metsästyspartio kenties. Tuskin toiset oravat olivat ihan niin käpyaivoja, että liikkuisivat lähimaillakaan, ajattelin.
Oli kuin kaikki elämä olisi kaikonnut metsästä. Aloin turhautua ja viskoa jälleen lunta etutassuillani. Osa hötöstä lensi Kastetassun turkille. Sen harmaat läiskät saivat nyt valkeita pilkkuja. Kastetassu kohdisti minuun toruvan katseen sivusilmällä. Tiesin hänen tarkoittavan, että minun pitäisi lopettaa, koska säikyttäisin kaiken riistan tiehensä. Mutta kun ei ollut mitään riistaa! Kauhaisin lunta uudestaan ja viskasin sen oikein tahallaan Kastetassun niskaan. Jostain syystä minun teki mieli testata hänen rajojaan. Hänen kuuliaisuutensa ja täydellisyytensä ärsytti minua. Lisäksi minulla oli ihan kamalan tylsää.
”Ropinatassu… Mitä sinä oikein teet?” Kastetassu pysähtyi ravistelemaan turkkiaan. Juuri silloin lintu lauloi jossain. Me molemmat pysähdyimme korvat höröllä.
Pälyilin ympärilleni joka suuntaan, kunnes äkkäsin närhen lähimmän kuusen oksalla. Hiirenpapanat, kirosin mielessäni. Toivoin, että lintu lentäisi alas.
Puuhun voisi olisi toki voinut yrittää kiivetäkin, mutta se ei todellakaan ollut minun vahvuuksiani. Olin harjoitellut sitä vasta pari kertaa, ja molemmilla kerroilla olin menettänyt malttini kesken kaiken, jolloin Aurinkoroihu oli vaihtanut määrätyn harjoituksen lennosta taisteluharjoituksiin. Kastetassu puolestaan taitoi puuhun kiipeämisen hieman minua paremmin. Eikä se ollut ihmekään, sillä sisareni vaikutti myös pitävän kiipeilystä. Minua ei moinen temppuilu kiinnostanut — paitsi tietysti taistelukontekstissa. Toisaalta epäilin sen johtuvan siitä, että olin puuhun kiipeämisessä syntyjään jotenkin huono. Minua tympi se, että Kastetassu oli siinä minua parempi. Minun pitäisi panostaa sen harjoitteluun enemmän, ajattelin.
Kastetassu lähti hiipimään puuta kohti. Hän oli jo puolivälissä matkaa, kun närhi päättikin lähteä lentoon. Kuin salamana lähdin hiihtämään rintaani ulottuvassa hangessa sen perään. Kuulin Kastetassun seuraavan perässä.
Lintu laskeutui kauemmas eteemme, tällä kertaa maahan. Lähestyimme puurajaa — tai pikemminkin sen loppua. Yritin edetä hartaasti, mutta lähemmäs ehdittyäni lintu huomasi minut. Se lehahti uudelleen lentoon, päästäen ilmoille omituisen rääkäisyn. Olin kuitenkin päättänyt jo, että saisin sen kiinni.
Etenin valkeassa maastossa sutjakkaasti häntä matalana, käyttäen isompia kiviä ja muita lumettomia kohtia hyödyksi. Metsä loppui juuri siinä kohtaa, missä närhi tallusteli koskemattoman lumikerroksen päällä. Se ei ollut huomannut minua. Lintu pysähtyi ja alkoi sörkkiä nokallaan lunta, kuin etsien jotain sen alta.
Hiivin lähempänä olevan kiven taakse niin hiljaa kuin pystyin. Vilkaisin taakseni. Kastetassu oli jäänyt erään tammen juurakkoon tarkastelemaan tilannetta. Sisko nyökytti minulle päätään kannustavasti.
Odotin, että lintu käänsi minulle pyrstönsä. Sitten lähdin kiertämään kiveä vatsa maata viistäen. Lähellä oli kapoinen, kaatuneen puun runko, jonka taakse piilouduin seuraavaksi aivan matalana. Kurkistin kuitenkin heti uteliaana rungon yli, mitä närhi puuhasi. Se oli kurottautunut päällään varsin syvälle hankeen. Nyt oli hetkeni!
Ponkaisin ylös ja ylitin puunrungon ketterällä loikalla. Kiihdytin juoksuun, ja lintu nosti päänsä ylös kolosta. Se oli vain viiden hännänmitan päässä minusta, kun tajusin sen lähtevän lentoon. Toimin nopeasti: ponnistin itseni takajaloillani hurjaan hyppyyn, etutassut valmiina nappaamaan linnun. Osuin närhen pyrsöön voimalla, ja se hoippui takaisin maahan samalla, kun laskeuduin sulavasti neljälle jalalle. Se yritti pyristää pakoon uudelleen, mutta syöksähdin läimäisemään sitä uusiksi etutassullani. Tätä tuntui jatkuvan ikuisuus. Kun vihdoin olin varma onnistuneeni tuottamaan tarpeeksi ison tällin pienelle siivekkäälle otukselle, se lähtikin pomppimaan vauhdilla eteenpäin. Närhi levitti siipensä ja pyristi pakoon hoippuvin siivenliikkein, ennen kuin ehdin saavuttaa sen uudelleen.
”Ketunläjät!” kirosin kovaan ääneen. Polkaisin lunta kynnet esillä.
”Ketunläjät! Äh! Typerä lintu… Olin niin lähellä!” naukaisin tuohtuneena.
”Ei se mitään. Parempi onni ensi kerralla!” kuului Kastetassun lohduttava ääni etäämpää.
Huomasin sisareni istuvan puurajan tuntumassa. Itse olin jo metsän ulkopuolella. Kilpikonnalaikukas naaras kehotti minua tulemaan takaisin metsään, jotta voisimme jatkaa riistan etsimistä.
Olin jo kääntymässä takaisin, kun tuore rusakon haju tulvi sieraimiini. Kääntyilin hieman paikallani, ja hetkessä löysinkin rusakon käpälänjäljet parin ketunmitan päästä. Ne etenivät viistosti ohitseni, metsästä pois päin, kohti paikoin jäätynyttä jokea. Sen toisella puolen, avaran aukean jälkeen, kohosi koruton koivumetsä.
Lähdin oitis seuraamaan jälkiä. Kastetassu kuitenkin pysäytti minut huudollaan.
”Ropinatassu! Meidänhän piti pysyä sekametsässä!”
Sisareni istui edelleen samalla paikalla nau’un etäisyydestä päätellen. En jaksanut vastata, koska tiesin Kastetassun alkavan vain inttämään vastaan. Jatkoin siis vain eteenpäin. Olin löytänyt hyvän vainun, ja olin jo päättänyt etsiä sen rusakon kynsiini. Minua ei kiinnostanut tyhmät säännöt. Miksi mestareiden piti rajoittaa saalistusaluettamme, kun riistaa oli näin niukasti? Siinä ei vain ollut mitään järkeä. Sitä paitsi he eivät saisi tietää tästä. Ellei Kastetassu kertoisi — ja minä olin lähes varma, että hän kertoisi.
Kastetassu ei kuitenkaan ollut ainakaan vielä matkalla kantelemaan mestareillemme, sillä kuulin hänen jatkavan nalkutustaan:
”Ihan tosi, tule äkkiä takaisin sieltä. Aurinkoroihu ja Kuutamolaine eivät katso tätä hyvällä!”
Käännyin sisartani kohti.
”Älä ole tuollainen hiirulainen. Eivätkä he saa tästä tietää!” mau’uin sen verran kovaan ääneen, että sisko varmasti kuuli sinne asti.
Näin Kastetassun polkaisevan maata tassullaan vimmakkaasti. Sisareni mutisi jotain itsekseen tuohtuneen oloisena, mutta lähti sitten kipittämään luokseni. Käännyin jatkamaan matkaa.
Hetken päästä saavuin useiden rusakon jälkien risteykseen. Seuraamani jäljet hukkuivat valtavaan sekamelskaan. Kului tovi, kunnes sain uudelleen kiinni tuoreesta rusakon hajujäljestä. Siinä ajassa Kastetassu oli jo saapunut vierelleni.
Lähdin kulkemaan eteenpäin vainun ja koivumetsään suuntaavien jälkien perässä.
”Tämä oli tosi huono ajatus…” Kastetassu mumisi lapani takaa.
”Shh! Hiljaa.” Tein äkkipysähdyksen. Kastetassukin teki.
Kaksi pitkulaista korvaa törrötti erään kinoksen takaa siinä suunnassa, mihin käpälänjäljet johtivat. Pudottauduin hiipimään.
Kun olin kinoksen lähellä, lähdin kiertämään sitä innoissani, mutta määrätietoisen keskittyneenä. En halunnut Kastetassun auttavan minua. Oletin myös, ettei hän olisi halunnutkaan auttaa; silloin häntä ei voitaisi syyttää ohjeiden rikkomisesta, ainakaan saalistusalueen suhteen.
Raotin suutani arvioidakseni rusakon etäisyyttä tarkemmin hajun voimakkuuden perusteella. Nostin pääni nopeasti kurkatakseni lumikasan yli. Kohde kyyhötti vain parin ketunmitan päässä. Otin pari askelta, kunnes lumikinos ei enää peittänyt näköetäisyyttä suureen pitkäkorvaiseen otukseen. Nyt!
Ponkaisin ottamaan ensin yhden suuren loikan, sitten toisen. Rusakko oli minua paljon nopeampi lumessa, mutta ehdin näykkäistä sen takakäpälää, mikä helpotti sitä seuraavaa takaa-ajoa. Pitkäkorvainen eläin teki paljon äkkikäännöksiä juostessaan. Lopulta se lähti loikkimaan Kastetassun suuntaan ja jähmettyi pelästyttyään umpikujaa, jolloin onnistuin saavuttamaan sen ja hyökkäämään sen niskaan.
Raahasin rusakon raatoa häntä pystyssä, kun suuntasimme Kastetassun kanssa takaisin sekametsään. Kastetassu ei vaikuttanut yhtä iloiselta, vaan kiiruhti määrätietoisesti kohti puurajaa. Olin kuitenkin melko vakuuttunut siitä, ettei sisareni kantelisi minusta mestarilleni. Hänhän oli poistunut määrätyltä alueelta minun kanssani, joten hän varmasti tiesi jäävänsä myös itse kiinni siinä tapauksessa. Olin hyvin mielissäni siitä, miten ison saaliin olin pyydystänyt Kastetassuun verrattuna. Pyydykseni oli kokooni nähden valtava, ja koin siitä valtavaa ylpeyttä. En malttanut odottaa, että pääsisin kehuskelemaan emolle ja isälle ensimmäisestä rusakostani!
//Noin kaksi kuuta myöhemmin, nykyaika//
Tallustin Aurinkoroihun perässä kohti Uintipaikkaa. Nyt kun hiirenkorva oli jo sen verran pitkällä, että vedet olivat alkaneet lämmetä, pieniä uintiharjoituksia oltiin alettu pitämään. Minä en ollut vielä käynyt yksissäkään. Tänään olisi kuitenkin luvassa ensimmäinen kastatutumiseni joessa. En tiennyt, olisiko Kastetassulla myös uintiharjoitukset tänään, mutta toivoin mielessäni, että pääsisin kilpailemaan tämän kanssa siitä kumpi pystyisi olemaan kauemmin vedessä. Halusin myös kovasti oppia paremmaksi uimariksi kuin Kastetassu ihan vain siksi, että saisin siitä tunnustusta isältä ja emolta. En tiennyt vielä ollenkaan, pitäisinkö uimisesta vai vihaisinko sitä. Odotin veteen totuttautumista kuitenkin avoimin mielin. Oikeastaan liikkuva vesi kiehtoi minua paljon.
Kun saavuimme joelle, Aurinkoroihu johdatti minut aivan rantaan. Kävelin vesirajaan tutkimaan vettä, joka virtasi hyvin hitaasti tässä kohtaa. Arvelin tämän olevan ehkä juuri siksi eloklaanilaisten vakiintunut uimapaikka.
Sen isompia miettimättä tökkäsin tassuni veteen. Värähdin kylmyydestä ja vedin refleksistä tassuni heti pois vedestä.
”Se on kieltämättä vielä hiukan kylmää”, Aurinkoroihu naurahti takanani.
”Sen vuoksi pidämmekin tämän päivän harjoitukset lyhyenä. Vesi voi tuntua inhottavalta, mutta palkinnoksi saat tänään enemmän vapaa-aikaa”, mestarini maukui iloisesti.
”Kyllä minä kestän, jos harjoitellaan vähän pidempäänkin. Ei se niin kylmää ollut”, totesin lapojani kohauttaen.
Riippumatta siitä pitäisinkö veden tunteesta ihollani, olin jo luvannut itselleni, että panostaisin uintiharjoituksiin tosissani. Olin kuullut emon olevan taitava uimari ja toivoin siksi erityisesti, että Sadeturkki näkisi sen hienona saavutuksena, jos oppisin hyväksi uimariksi.
KP-boosti käytössä
