Ropinatassu
Kirjoittaja: Koivu
Kylmästä täristen astelin Aurinkoroihun viereen kuivalle maalle. Kauttaaltaan märkä turkkini tuntui raskaalta päälläni. Paljon raskaammalta kuin se oli tuntunut vedessä vain hetki sitten.
Istahdin seuraamaan, kun Kastetassu eteni syvemmälle veteen itsekseen. Kieltämättä olin vaikuttunut sisareni rohkeudesta ja sisusta. Vesi oli vilpoista ja vei verenkierron polkuanturoista niin, että minultakin oli vaatinut paljon itsekuria kahlata syvälle. Yleensä minua paljon herkempi Kastetassu jatkoi kuitenkin kahlausta tasaiseen tahtiin empimättä, kunnes tämä oli lapoja myöten vedessä. Sisareni oli saavuttamassa uimasyvyyden, ja aiempi innostukseni muuttui äkkiä pettymykseksi.
*Äh. Olisin halunnut olla ainoa, joka saisi tänään kehuja emolta ja isältä!* ajattelin tympääntyneenä, ja toivoin, että Kastetassu ei olisi kuitenkaan yhtä etevä uimari kuin minä.
Yhtäkkiä sinikilpikonnakuvioisen naaraan askel näytti horjahtavan. Seuraavat liikkeet olivat niin harovia ja epätasapainoisia, että en ollut varma yrittikö Kastetassu uida vai peruuttaa. Silmänräpäyksessä sisko katosi pinnan alle. Mutta ei niin kuin minä. Hän katosi pinnan alle kokonaan. Veri pakeni korvistani. Odotin viiksenvärähdyksen ajan, kunnes tajusin, ettei sisareni ollut pulpahtamassa pintaan. Ponkaisin jaloilleni ja lähdin juoksuun välittämättä siitä, miten mielettömästi olin hetki sitten palellut.
”Hän hukkuu!” Kuutamolaine henkäisi karheasti Aurinkoroihun toisella puolen kuulostaen siltä, kuin olisi aikonut rääkäistä lujaa, mutta menettänyt äänensä.
Ennen kuin kumpikaan sotureista oli ehtinyt ponkaista pystyyn, olin jo vedessä vatsakarvojani myöten.
”Kastetassu!” huusin pinnalle kohoaville kuplille.
Poskeni tuntuivat kalpenevan, kun näin kuplien vähenevän. Kykenin kuitenkin erottamaan Kastetassun vedenalaisen rimpuilun veden pinnan käytyksestä.
Kun lähdin uimaan kohmeisilla raajoillani räpiköiden, Aurinkoroihu ja Kuutamolaine, joiden tassut ylettyivät vielä hyvin pohjaan Kastetassun syvyydellä, olivat jo saapuneet lähelle. Uin kohti sisartani, vaikken oikeastaan tiennyt, mitä tarkalleen aikoisin tehdä. Minua ei kuitenkaan kiinnostanut mitä minulle kävisi, kunhan saisin Kastetassun pelastettua.
En antaisi Kastetassun kuolla. En voisi elää ilman häntä.
”Ropinatassu, tule pois sieltä! Minä nostan hänet”, Aurinkoroihu maukui tomerasti.
Kuutamolaine vilkaisi minua kireästi, kun en totellut, vaan jäin räpylöimään paikalleni. Aurinkoroihu ilmeisesti löysi Kastetassun niskan, sillä soturi kiskaisi veden alta Kastetassua ylös kuonollaan. Tuloksetta. Kastetassu rimpuili yhä veden alla raivokkaasti, kun soturit yrittivät vuoron perään saada otetta oppilaan nahasta.
”Hän on kiinni jossain!” mestarini parahti. Sekä Aurinkoroihu että Kuutamolaine alkoivat hätääntyä.
Kaikki kävi nopeasti. Kauhoin kovaa vauhtia Kastetassun viereen, vedin sisään henkeä ja heilautin takapuoltani alaspäin niin, että takajalkani ulottuivat pohjaan. Hipaisin varpailla jotain, joka tuntui oksalta. Eihän joessa kuulunut olla oksia! Samassa Kastetassun rimpuilu lakkasi. Sydämeni jätti lyönnin välistä. Sisareltani loppui happi! Haukkasin happea ja sukelsin, etutassut edessä, sillä takajaloista sai enemmän potkuvoimaa syvyyteen. Kuolema oli viiksikarvan päässä. Puhalsin ilmaa ulos, jotta en nousisi takaisin ylös. Se olisin joko minä tai Kastetassu. Osuin veden alla rimpuilevan Kastetassun jalkaan. Aloin takomaan sitä etutassullani raivoisasti, kun tajusin, että jalka oli kiinni oksassa. Se irtosi. Etukäpäläni lipsahti ja löin sen kivuliaasti johonkin terävään. Äkkiä vesi liikehti ympärilläni. Haroin eteenpäin, mutta Kastetassu ei ollut enää siinä. Panikoin ja vedin vahingossa vettä sieraimiini. Aloin yskiä, mikä ei ollut mikään hyödyllisin refleksi tässä tilanteessa.
Ponkaisin pohjaa viimeisillä voimillani. Sain pääni pinnalle ja takajalat melkein kiinni pohjaan, mutta olin tukehtua, joten upposin takaisin. Tai niin luulin silmänräpäyksen ajan, kunnes joku nappasi minut niskavilloistani takaisin pinnalle. Aloin kakoa vettä ulos samalla, kun Aurinkoroihu raahasi minua matalikkoon. Yritin riuhtaista itseni irti.
Yskäisin. ”Pärjään… kyllä.” Yskäisin.
Heti kun sain kaikki koipeni tukevasti pohjaan, Aurinkoroihu päästi irti. Juoksimme molemmat rantatörmälle, jonne Kuutamolaine yritti saada nostettua velttoa Kastetassua. Olin niin hengästynyt että puuskutin väkisinkin, vaikka juuri nyt mieleni olisi tehnyt pidättää hengitystä.
”Onko hän kunnossa?” huudahdin käheästi. Sydämeni pomppasi kurkkuun ja putosi vatsaan. En uskonut Tähtiklaaniin, mutta mietin ohimenevän hetken, pitäisikö minun rukoilla silti. Toisaalta ei uskonut sisarenikaan. Se oli enemmän emomme juttu. Sen sijaan jähmetyin hetkeksi aivan paikoilleni. Olin hukassa kuin pentu. Kastetassu näytti tajuttomalta.
*Ei… hän ei saa olla kuollut!*
Katumus kouraisi mahaani, kun muistin toivoneeni, että Kastetassu epäonnistuisi uimisen kanssa. Tämä oli minun syytäni.
”Olit todella urhea, Ropinatassu”, Aurinkoroihu sanoi, enkä vastannut. ”Tai tyhmänrohkea. Olisit voinut tappaa itsesi.”
”Tiedän”, tokaisin vain. Tuijotin Kastetassua.
”Herätys, Kastetassu”, naukaisin kiivaasti. Sydämeni jyskytti.
Aurinkoroihu kiskaisi valkoisen, kirjavalaikkuisen naaraan kuivalle maalle. Sitten Kuutamolaine painoi sisareni vatsaa molemmilla etutassuillaan, ja vettä purskahti ulos Kastetassun suusta. Kastetassu alkoi yskiä lakkaamatta. Yskäkohtauksen jälkeen Kastetassun silmät raottuivat hiukan. Katseemme kohtasivat ja pidätin kyyneliä.
”Ro-Ropinatas-su”, sisko kuiskasi.
”Olen tässä. Kaikki hyvin. Me viemme sinut nyt leiriin, ja käytän sinut oitis parantajanpesällä”, mau’uin. ”Et saa vilustua nyt. Arviointimme lähestyy”, lisäsin vielä. Oikeasti palelin itsekin niin paljon, että tärisin.
Aurinkoroihu ja Kuutamolaine asettautuivat maahan siten, että voimaton Kastetassu pääsi kapuamaan heidän selkiensä päälle.
”Kiitos”, Kastetassu naukaisi minulle ennen kuin sulki silmänsä uudelleen, ja tiesin, ettei hän tarkoittanut parantajalle viemistä.
//~neljäsosakuu myöhemmin//
”Ja miten väistät, jos kaksi vihollista hyökkää samaan aikaan, yksi kummaltakin puolelta?” Aurinkoroihu kysyi.
Tokihan mestarin oli tiedettävä, että tiesin jo kaikki vastaukset. Olin jo todistanut olevani hyvä. Olin taitava taistelija, ja ylpeä siitä kuinka paljon olin kuiden aikana kehittynyt. Vaikka Aurinkoroihulla menikin välillä minuun pinna, kun lähdin sooloilemaan. Epäilin, että häntä vain ärsytti liikkeideni ennustamattomuus. Häntä vain ärsytti, koska olin jo niin hyvä, ja koska osasin soveltaa eri liikkeitä omalla tavallani.
”En väistä. Minä hyökkään”, vastasin itsevarmana.
”Ei, kun minä sanoin juuri, että he hyökkäävät”, Aurinkoroihu katsoi minuun odottavasti, vai sanoisinko vaativasti, mutta vielä melko kärsivällisenä.
”Niin, ja minä sanoin, että teen vastahyökkäyksen”, pidin leukani ylhäällä ja nuolaisin etukäpälääni.
Aurinkoroihun otsa rypistyi hitusen. Mestari tutkiskeli minua tovin. Kohotin kulmiani kysyvästi ja kallistin päätäni hiukan.
”Jäät helposti alakynteen, joten se on aika iso riski. Miten siis tarkalleen ottaen ajattelit tehdä sen?” Erotin Aurinkoroihun kysymyksessä haastamisen sävyn.
”Helposti”, töksäytin sangen ylimielisesti.
”Selvä, demonstroi se meille”, mestarini maukaisi. Hän viittoi hännällään Kastetassulle ja Kuutamolaineelle, jotka olivat tulleet tänään hiomaan taistelutaitoja kanssamme, koska minun ja siskoni soturikoulutus läheni loppuaan. Mestarit luulivat, että voisimme oppia jotain toisiltamme. He olivat väärässä. Taistelutyylimmehän olivat täysin vastakkaiset!
Minä ja Kastetassu emme olleet saaneet tietää tarkkaa arviointipäiväämme, mutta tiesimme, että se voisi olla milloin vain. Joka aamu heräsin tassut syyhyten, valmiina mihin vain. Valmiina näyttämään, mihin pystyin, ja kilpailemaan sisartani vastaan viimeisen kerran. Aloin jo käydä malttamattomaksi. Ei arviointia vielä tänäänkään. Alkoi jo tuntua, ettei se päivä koittaisi koskaan. Huokaisin.
Kastetassu kipitti oikealle puolelleni, Kuutamolaine asettui vasemmalle puolelleni. Vilkuilin ympärilleni ja katsahdin nopeasti Kastetassuun.
”Miksi minun pitää demonstroida se? Siksikö, että sinä et osaa sitä?” kysyin Aurinkoroihulta, joka istui edessäni. Kellanoranssi soturi veti syvään henkeä.
”Sinun pitää tehdä se siksi, että minä olen sinun mestarisi ja minä sanon niin”, kolli sanoi. ”Helpompaa se on näyttää kuin selittää”, tämä lisäsi hymyillen.
Ehkä Aurinkoroihu todella halusikin nähdä liikkeeni. Se tuntui hyvältä. En kuitenkaan pitänyt siitä, että Kastetassu oli mukana taisteluharjoituksissani.
”En oikein tiedä”, mumisin.
”Mitä nyt, Ropinatassu?” Kastetassu kysyi silmät pyöreinä, ennen kuin Aurinkoroihu ehti antaa aloitusmerkkiä.
”No sitä, että ei se toimi niin! Tehän tiedätte jo, että minä aion hyökätä”, vilkaisin sisartani, vaikka oikeasti yritin vaikuttaa sanoillani Aurinkoroihuun.
”Entä sitten?” Kuutamolaine kysyi.
”Hyökkään kuin en tietäisi. Hyvin se menee, sisko!” Kastetassu maukui lämpöinen hymy viiksityynyillään.
Juuri sitä en halunnut. Otin taisteluharjoitukset tosissani, ja joskus vähän liiankin tosissani. En halunnut pahoinpidellä Kastetassua vain siksi, että minä nyt vain satuin olemaan eri mieltä taistelutaktiikasta mestarini kanssa. Liikkeeni eivät olleet enää mitään pentupainia. Visioni vastahyökkäyksestä sijoittui oikeaan taisteluun. Ei sitä voinut toteuttaa varovasti, kynsien piilossa pitämistä laskematta.
Oikeastaan, myönsin sitä itselleni tai en, en kyennyt taistelemaan puoliteholla. Aina kun taisteluharjoitus alkoi, siirryin toisenlaiseen mielentilaan. Kamppailu oli minulle mielihyvää tuottava tapa purkaa aggressiota sisälläni. Tai jotain sinne päin — en ollut miettinyt asiaa aiemmin. Tiesin vain, että jollain enemmän tai vähemmän sairaalla tavalla nautin taistelusta. No, ainakin harjoituskamppailusta. Enhän minä voinut tietää, millaista olisi joutua todellisen taistelutilanteen keskelle. Tiesin vain, etten nauttinut taistelusta sisartani vastaan, demonstraatio tai ei. Eikä minun edes tarvinnut enää todistaa paremmuuttani taistelutaidoissani! Olin huomattavasti parempi taistelija kuin siskoni.
Huokaisin ja poljin tassuja paikallani levottomana. En olisi halunnut joutua tähän tilanteeseen. En halunnut näyttää siltä, että epäröin. Se sai minut näyttämään heikolta.
”Mistä nyt kiikastaa?” Aurinkoroihu asteli luokseni. ”Vai eikö sinulla olekaan visiota vastahyökkäyksestä?”
”Toisinaan on myös ihan hyväksyttävää myöntää olleensa väärässä”, Kuutamolaine maukaisi. En pitänyt naaraan sarkastisesta sävystö.
”On minulla visio! En vain tiedä, onko Kastetassun hyvä idea osallistua tähän”, naukaisin närkästyneenä.
Aurinkoroihu siristi silmiään epäuskoisesti, pudisti sitten päätään. Vilkaisin Kastetassua, joka näytti hämmentyneeltä, mutta pysyi vaiti.
”Kastetassu on ihan yhtä pitkällä koulutuksessa kuin sinäkin”, Kuutamolaine tokaisi jämerästi.
”Tuo oli tadella alentavasti sanottu, sekä täysin tarpeetonta. Tekosyyt saavat nyt riittää, Ropinatassu. Tässä on kohta kaikilla mehiläisiä päässä”, Aurinkoroihu maukui, ja vaikka mestari torui minua, näin että hän yritti palauttaa hymyn huulilleen vilkaistessaan kaikkia meitä kertaalleen.
Nielaisin. Tuntui kuin kurkussani olisi ollut kivi. Miksi muut olettivat, että aikomukseni oli jotenkin olla ilkeä? Eikö ollut hyvä, että asiat sanoi suoraan? Eikö kukaan ymmärtänyt minua? Katsahdin jälleen Kastetassuun, joka katseli nyt tassujaan. En tiennyt mitä hän ajatteli. Mutta tiesin, ettei sisareni uskaltaisi sanoa mitään, vaikka hän olisikin ymmärtänyt mitä minä tarkoitin.
”Aloitetaan harjoitus…”, Aurinkoroihu peruutti puun juureen ja huiskaisi häntänsä maahan, ”nyt!”
Jäykistyin ja työnsin kynteni maahan. Pääni kääntyili puolelta toiselle.
Kastetassu lähti kiertämään minua. Kuutamolaine lähestyi minua hitaasti, mutta madalsi sitten takajalkojaan hivenen, mistä tiesin soturin hyökkäävän päälleni parissa silmänräpäyksessä. Laskeuduin kyyryyn valmiina loikkaamaan. Kastetassun katse liikkui turkillani. Minun oli aivan liian helppo päätellä, mihin sisareni tähtäisi. Ehdin huomata naaraiden vaihtavan katseita. Nyt!
Käännähdin äkkiä vasemmalle ja hyppäsin suoraan päin Kuutamolainetta, joka oli silloin jo ilmassa. Strategiani oli hypätä häntä korkeammalle, jotta saisin massani hänen päällensä. Muuten mustavalkoinen soturi tyrmäisi minut kovalla iskuvoimalla maahan. Levitin ilmassa etukäpäläni mustavalkoisen naaraan lapojen leveydelle. Samalla heilautin takajalkojani ylöspäin. Se käänsi minua ikään kuin etuviistoon. Koukistin takajalat valmiiksi, ja heti kun tunsin jonkin osuvan takamukseeni, potkaisin lujaa. Ilmassa tekemäni liike oli nopea ja näytti todennäköisesti monimutkaisemmalta kuin se olikaan.
Etukäpäläni laskeutuivat Kuutamolaineen selkään, eivät lavoille kuten oli tarkoitus. Se kuitenkin toimi, ja soturin loikka jäi lyhyeen. Tämä ehti vielä huitaista takatassuani voimakkaasti ennen maahan mätkähtämistä. Käännähdin sen voimasta sivuttain, mutta pidin tasapainoni juuri ja juuri, kun takajalkani laskeutuivat maahan soturin kyljen viereen. Iskin etukäpäläni raivokkaasti Kuutamolaineen kylkeen päihityksen merkiksi. Olisin saanut kynteni upotettua vihollisen vatsaan.
Kastetassun mestari kampesi ylös ripeästi. Käännähdin ympäri ja näin sisareni maassa kyljellään, haukkoen happea henki pihisten. Kuutamolaine auttoi hänet ylös.
”Ropinatassu!” Käänsin hätääntyneen katseeni Aurinkoroihuun, joka asteli luokseni nenän kautta äänekkäästi huokaisten.
”Iskusi oli tarpeettoman raaka. Sinun pitäisi tietää se itsekin. Potkaisit Kastetassua niin lujaa rintakehään, että häneltä lähti ilmat pihalle.”
Minulta meni oitis pinna. Kuin joku olisi naksahtanut päässäni.
”Itsehän halusit minun tekevän sen! Sitä paitsi oikeassa taistelussa-”, yritin puolustautua, mutta Aurinkoroihu puhui päälleni:
”Tämä ei ole oikeaa taistelua.”
Seisoin tassut leveällä ja tuijotin mestariani suoraan silmiin.
”Minähän sanoin, ettei Kastetassun olisi-”, aloitin kiukkuisena.
”Riittää”, Aurinkoroihu mourahti. ”Palaa takaisin leiriin.”
Purin hampaani yhteen, sihahdin ja lähdin kävelemään pois selkä kyyryssä.
”Jos haluat olla soturi, sinun pitää oppia ottamaan vastuu teoistasi”, mestari maukaisi perääni, eikä kuulostanut enää yhtä vihaiselta, ehkä ennemmin pettyneeltä.
Kun olin päässyt muutaman puurivin päähän harjoituspaikalta, annoin häntäni valahtaa maahan ja silmäni alkoivat kostua.
*Miksei kukaan ymmärrä minua? Mikä minussa on vikana?*
Jatkoin matkaa hiljaa nyyhkyttäen. Tuntui, ettei mikään mitä tein riittänyt todistamaan itseäni hyväksi muiden silmissä. Tein aina lopulta jotain, joka sai muut pettymään minuun.
Hetken aikaa ajatus siitä, että lähtisin klaanista tuntui paremmalta kuin elämäni täällä. Voisin kulkea vapaana, eikä kukaan olisi kommentoimassa tai arvostelemassa tekojani.
Sitten muistutin itseäni, että minusta tulisi erinomainen soturi. Kuka tiesi, mihin kaikkeen pystyisin oikeassa taistelussa. Eloklaani tarvitsi juuri kaltaistani kissaa, ja jonain päivänä minä pääsisin todistamaan sen kaikille.
Pesin kasvoni huolella ennen leiriin menemistä, jottei kukaan vain huomaisi minun itkeneen. Olin edelleen pettynyt ja henkeäni ahdisti, kun matelin oppilaiden pesään. Toivoin, ettei Kastetassua ollut sattunut pahasti ja ettei sisko luulisi minun tehneen sitä tahallani. Kaduin, että suostuin harjoitukseen vain koska toivoin kehuja Aurinkoroihulta. En ollut tarkoittanut pahaa ja yritin vakuuttaa itselleni että se riitti, että minä tiesin sen.
Painoin pääni käpälilleni ja ummistin silmäni.
Taisteluinsidentin jälkeen harjoittelimme seuraavat päivät kahden Aurinkoroihun kanssa. Mestari oli palannut tavalliseen, hilpeään olemukseensa, eikä maininnut siitä päivästä enää mitään. Niin oli kieltämättä parempi. Taisteluharjoitukset olivat sujuneet paljon paremmin, kun ne oli pidetty yksityisenä, eikä mestarilla ollut enää ongelmaa raakuuteni kanssa. Minusta siinä ei ollut mitään järkeä, sillä olin taistellut aivan samalla staminalla sisartani vastaan. Päätin kuitenkin, että tässä kohtaa oli vain parasta pitää suu supussa ja unohtaa asia. Halusin vain päästä soturiksi. Mestarin kanssa kinaaminen ei ainakaan nopeuttaisi mitään.
Kastetassukin oli käyttäytynyt aivan tavalliseen tapaansa seurassani, joten painolasti oli murennut harteiltani edes hitusen. Syyllisyys kalvoi minua edelleen, kuten myös se murskaava väärinymmärretyksi tulemisen tunne, mutta sysäsin ne syrjään parhaani mukaan. Tärkeintä oli nyt keskittyä soturikoulutuksen loppuun suorittamiseen.
Nyt retkotin sammalvuoteellani sisareni vieressä. Olin makoillut silmät auki jo pidempään. Valonsäteet siivilöityivät niin kirkkaina oksien läpi, että olin varma auringon olevan jo lähes huipussaan. Haukottelin.
”Meillä ei taida olla harjoituksia tänään ollenkaan”, maukaisin.
”Ehkä meidät on määrätty aurinkohuipun partioon”, turkkiaan sukimaan noussut Kastetassu tuumi.
”Ei teitä ainakaan rajapartioon ole määrätty. Minä olen lähdössä siihen”, Mustikkatassu naukaisi pesän toiselta puolen. Nuorempi oppilas huiskaisi meille hännällään heipat, kiiruhtaen ulos pesästä, jonne jäimme nyt kahden.
Vaihdoimme katseita Kastetassun kanssa, joka oli väläyttänyt valkomustalle oppilaalle hennon hymyn, joka näytti pahasti siltä, että se jäisi sisareni kasvoille loppupäiväksi.
Kohautin lapojani.
”Jospa pääsemme metsästyspartioon”, Kastetassu sanoi aavistukseni ääneen, joskin aivan liian positiivisesti.
”Toivottavasti ei”, murahdin.
Nousin ylös venyttääkseni selkääni.
”Odota vähän. Turkkisi on ihan sekaisin”, Kastetassu naukaisi.
Välillä hän kuulosti ihan emolta. En erityisemmin pitänyt siitä, mutta ainakaan se että pentuetoverini pesi minua ei ollut mitenkään noloa. Noloa puolestaan oli se, kun Sadeturkki ryhtyi sukimaan turkkiani keskellä leiriä kuin olisin edelleen ollut imetysiässä.
Kastetassu siirtyi huolellisesti mutta varmasti päälaeltani selkääni, sitten kylkeen. Viimeiseksi valkoisen, harmaan ja vaaleankellanpunaisen kirjava naaras kohdisti pari sukaisua räjähtäneen takiaispensaan näköiselle hännälleni. Sisareni oli täytynyt aistia levottomuuteni. Yleensä tämä ei malttanut lopettaa tuuhean häntäni siistimistä.
”Noin. Saisit kyllä opetella siistimään turkkisi useammin”, Kastetassu maukaisi.
”Saisit kyllä siirtyä pentutarhalle nopeammin”, vitsailin kuivasti.
”No hah, hah”, Kastetassu tokaisi viikset väristen.
Pujahdimme yhdessä ulos oppilaiden pesästä. Etsin Aurinkoroihua katseellani, kun suuntasimme leirin uloskäyntitunnelin suuntaan.
”Siisti turkki lisää soturin uskottavuutta”, Kastetassu väitti.
Ynähdin jotain epämääräistä. Sisareni oli varmaankin oikeassa. Minun todella pitäisi pitää parempi huoli turkkini siisteydestä. Onneksi en ollut vielä soturi. En tosin halunnut mitään muuta, kuin päästä jo soturiksi.
Äkkiä tuttu ääni kutsui meitä nimeltä. Käännähdimme yhtäaikaisesti äänen suuntaan. Se oli isämme, emo aivan hänen kintereillään. Heidän pikaisissa askelissaan oli jotain epätavallista.
”Tulimme toivottamaan onnea”, Varjoliekki sanoi. Kiinnitin huomiota siihen, että isä katsoi puhuessaan Kastetassua. Kulmani kurtistuivat.
”Okei?” murahdin kysyvästi.
”Olemme niin ylpeitä teistä”, Varjoliekin kylkeen istahtanut Sadeturkki kehräsi. Myös emo kohdisti hymynsä hiukan pidemmäksi aikaa Kastetassun suuntaan. Olin ihan varma siitä. Loihdin kasvoilleni erittäin sarkastisen hymyn, jonka kohdisti emoon.
”Puhuimme juuri Aurinkoroihun ja Kuutamolaineen kanssa. He kertoivat, että teille pidetään arvioinnit tänään”, Varjoliekki kertoi. Häntäni pomppasi pystyyn.
Katsahdimme toisiamme Kastetassun kanssa silmät suurina. Käpäliäni alkoi kutkuttaa.
”Minusta tulee soturi!” hihkaisin. Hipaisin tassullani sisareni kylkeä. ”Kastetassu, meistä tulee kohta ihan oikeita sotureita, tajuatko?”
Aloin tepsutella paikallani tohkeissani. Kastetassu vain istui paikallaan häntä siististi etukäpälien ympärillä ja kirkas hymy kasvoillaan.
”Tästä tulee jännittävä päivä”, sisareni maukui, mutta ei näyttänyt minusta yhtään siltä, että häntä jännittäisi.
”Nimenomaan! Tästä tulee ihan mahtavaa!” nau’uin ja kiersin kehää paikallani. Viimeisen kierroksen kohdalla kurottauduin puskemaan Kastetassun lapaa. Tämä päästi pienen, huvittuneen kehräyksen.
”Milloin se arviointi alkaa?” Vilkuilin ympärilleni. Aurinkoroihu jutteli Kuutamolaineen kanssa uloskäynnin luona.
”Maltahan nyt pysyä turkissasi”, isä maukui huvittuneesti.
”Luulen, että teitä odotetaan”, emo sanoi.
Seurasin Sadeturkin katsetta sinne, missä olin nähnyt mestarimme juttelemassa. Aurinkoroihu ja Kuutamolaine olivat kääntyneet katsomaan meidän suuntaamme.
Ponkaisin oitis pystyyn. Myös Kastetassu nousi ylös. Pari askelta otettuani pysähdyin malttamattomana odottamaan sisartani, joka sanoi heipat emolle ja isälle.
”Suokoon Tähtiklaani teille riistaonnen!” Sadeturkki naukaisi lämpimästi, kun lähdimme tassuttamaan poispäin.
”Joo, ja siilit lentävät”, tokaisin. Kastetassu näpäytti minua kylkeen hännällään.
”Hyvin se menee!” Varjoliekki huikkasi vielä peräämme.
Aurinkoroihu ja Kuutamolaine lähtivät oitis johdattamaan meitä ulos leiristä.
Vähän matkan jälkeen he kertoivat meille arvioinnin säännöt. Hukuin ajatuksiini puolivälissä Kuutamolaineen selostusta, mutta sain painettua mieleeni sen, että emme saaneet puhua toisillemme arvioinnin aikana ja että meitä arvioitaisiin erikseen. En ollut ihan varma, millaiset kriteerit onnistumiseen oli, mutta sillä ei ollut väliä, sillä laittaisin joka tapauksessa kaikkeni peliin. Minua hermostutti vähän, koska saalistaminen ei ollut vahvuuksiani, eikä suosikkipuuhaani. Kastetassu oli hyvä metsästämään ja vielä parempi kalastamaan, mutta tänään jos joskus minulla olisi tilaisuus näyttää olevani parempi. En tosin osannut pyydystää kaloja, joten toivoin, ettei jokea määrättäisi kuuluvaksi alueellemme. Harmi, ettei Tähtiklaania ollut oikeasti olemassa. Muuten olisin voinut rukoilla esi-isiäni pelastamaan minut ja onnistumaan arvioinnissa paremmin kuin siskoni. ’Oi Tähtiklaani, saisinko yhden kanin tuohon pusikkoon, kiitos’ — ja mitä vielä.
Arviointi oli kuitenkin lopulta omissa käpälissäni. Ja minä tiesin, että pystyisin siihen. Ainakin tarpeeksi hyvin, että ansaitsisin soturinimeni. Mutta jos tämä tosiaan oli viimeinen mahdollisuuteni saada vanhemmilta kehuja suorituksista, niin tavoitteenani oli pyydystää paljon enemmän riistaa kuin Kastetassu.
Ylitimme joen astinkiviä pitkin, ja pelästyin jo, että joutuisimme saalistamaan nummilla. Sitten Aurinkoroihu sanoi, että määrättynä alueenamme toimisi Koivumetsä.
”Kun ylitätte puurajan, arviointi alkaa. Me tarkkailemme teitä vuorotellen. Jos näette meidät, älkää kiinnittäkö meihin mitään huomiota. Yritämme pysyä poissa tieltä”, Aurinkoroihu nyökkäsi lopuksi antaen meille luvan lähteä.
Sekä minä että Kastetassu lähdimme juoksemaan kohti Koivumetsää.
”Onnea!” sisko toivotti hymyillen.
Pujahdimme aluskasvillisuuteen yhtä aikaa ja kumpikin meistä tiesi sanattona sääntönä, että minä lähtisin vasemmalle, ja oikealla puolellani kulkenut Kastetassu suuntaisi oikealle.
Sain piakkoin vainun oravasta ja useammasta linnusta. En osannut päättää, minkä perään suuntaisin, vai jatkaisinko vielä etsimistä. Ideaalitilanteessa kohde tulisi vastaan ilman, että pitäisi yrittä keskittyä seuraamaan hajujälkeä, joka ei välttämättä johtaisi edes mihinkään.
Jatkoin rivakkaa kävelyä syvemmälle metsään. Se oli täynnä lintujen laulua. Yritin pitää korvat höröllä muiden äänien varalta. Eteeni ilmestyi suuri saniaspehko, joten hidastin vauhtia. Lähdin kiertämään sitä hiipien matalana, ihan vain varmuuden vuoksi. Sen takana ei ollut mitään. Huokaisin turhautuneena. Samassa kuulin rapinaa maan tasolta parin ketunmitan päästä ja jähmetyin.
Hiippailin hengitystä pidättäen kohti äänen lähdettä. Vedin sisään henkeä suu raollaan. Päästäinen.
En malttanut pysyä matalana, joten kurkotin päätäni nähdäkseni kohteen. Pieni jyrsijä oli pysähtynyt minun kokoiseni kiven juureen ja söi jotain, joka näytti madolta. Madalluin ja lähdin etenemään ottaen tuulen suunnan huomioon.
Kun olin vain kahden hännänmitan päässä kohteestani, pysähdyin. Olin hyökkäysetäisyydellä, joten loikkasin kohti päästäistä. Oksa rasahti jalkani alla, kun ponnistin itseni ylös. Se antoi päästäiselle varoituksen juuri ajoissa, ja jyrsijä katosi jälkiä jättämättä.
”Hiirenpapanat!”
Päätin jättää tämän alueen metsästä ja siirtyä eteenpäin. Olin todennäköisesti jo pitänyt liikaa ääntä ja karkottanut kaiken muunkin riistan lähettyviltä. Minun pitäisi todella yrittää olla hiljempaa. Ja maltillisempi.
Tovin kuljettuani näin oravan laskeutuvan alas hiukan leveämmästä koivusta. Se liikkui katkonaisesti, pysähdellen äkkinäisesti. Minusta olennon liikkeissä ei ollut mitään tolkkua. Mietin Kastetassua, joka osasi välillä ennustaa pienten eläinten liikkeitä hienosti. *Mitenhän Kastetassulla menee? Onkohan hän saanut jo jotain?*
Ravistelin päätäni ja vilkaisin tassujani. Tutkailin maastoa edessäni. Keskityin oravaan. Se oli pysähtynyt puun juureen.
Pudottauduin jälleen vaanimisasentoon. *Okei, nyt rauhassa. Saan sen kyllä*.
Kun olin melkein puun juuressa, lähdin syöksymään oravaa kohti. Otus hätääntyi, mutta lähti karkuun vain pienellä viiveellä. Jahtasin sitä pari ketunmittaa ja onnistuin läimäyttämään sitä etutassulla. Se ei kuitenkaan riittänyt, vaan orava ehti kivuta puuhun turvaan. Kuopaisin maata. Mitä soturit oikein ajattelivat, jos he olivatkin tarkkailleet minua koko tämän ajan?
Vaikka aloin tuntea oloni äreäksi ja hermostuneeksi, en luovuttanut, vaan jatkoin oitis etsimistä. Kun kuitenkin epäonnistuin myös optimaalisella etäisyydellä kyyhöttäneen jäniksen pyydystämisessä, aloin tuskastua pahemmin. Miksei mikään onnistunut tänään?
Kurottauduin raapimaan puun kuorta etutassuillani. Vedin ne alas asti niin, että koivun valkoinen kerros mureni ja puuhun jäi pitkät kynnenjäljet. Se tuntui miellyttävältä ja rauhoitti hiukan. Muistutin itseäni siitä, että en saisi luovuttaa.
Pitkään aikaan riistaa ei näkynyt eikä kuulunut korkealla visertäviä lintuja lukuunottamatta. Mitä jos Kastetassusta tulisi soturi ja minusta ei? Niin ei voisi käydä. Minun olisi napattava jotakin. Todistettava taitoni. Keskityttävä. Olin hukannut ihan liikaa aikaa, eikä edes Tähtiklaanille nauraminen auttanut enää.
Samassa sain tuoreen vainun mustarastaasta. Pysähdyin äkkiä, höristin korviani. Oikealla. Jäykistin koko kehoni, kun etenin askel kerrallaan pientä lehtien kahinaa kohti. Katse terävänä suuntasin lähemmäs mustaa lintua, joka kaiveli maata nokallaan. Madalluin ja etenin varmoin askelin hiukan lisää, sitten asetuin piiloon kannon taakse. Tasasin hengitykseni ja yritin pitää häntäni paikoillaan.
Yhtäkkiä näin yläkulmassa liikettä. Ensiksi luulin, että paksulla matalalla oksalla oli suuri lintu, kunnes tajusin sen olevan Kastetassu. Pidätin henkäyksen. En olisi osannut kiipeillä noin. Kilpikonnavalkoinen naaras tarkkaili lintua tiiviisti ylhäältä, eikä näyttänyt huomanneen minua.
Pahus. Mustarastas oli myös sisareni kohde. Halusin tämän saaliin, mutta teknisesti ottaen Kastetassu oli löytänyt sen ensin. Mietin, montako saalista Kastetassulla mahtoi jo olla. Jos hän saisi tämänkin, niin miten voisin enää pelastaa tilanteeni? Mitä jos mustarastas oli ainoa tilaisuuteni pyydystää jotain? Mitä jos Kastetassusta tulisi huomenna soturi ja minusta ei? Ajatus siitä oli sietämätön. Toisaalta en oikeasti tiennyt, oliko Kastetassu vielä napannut mitään.
Sydämeni jyskytti, kun näin Kastetassun hakevan asentoa ja mittailevan etäisyyttä kyyristymällä muutamaan otteeseen. Tämä suunnitteli jo hyppyä alas oksalta linnun päälle. Loikka olisi kieltämättä melkoinen taidonnäyte.
Kun sisareni madaltui valmiina ponnistamaan, minun oli tehtävä päätös. Toimin nopeasti.
Ponkaisin äkkiä esiin kannon takaa ja lähdin juoksemaan kohti mustarastasta. Lintu säikähti ensin minua, sitten Kastetassua, joka laskeutui alas oksalta vain silmänräpäyksen myöhässä. Mustarastas oli jo lähtenyt pomppimaan minua karkuun kaoottisesti siivillään pyristellen. Tein ison hypyn ja läimäytin lintua kovaa siipeen. Se horjahti, ja silloin iskin kynteni ja hampaani kiinni keltanokkakseen otukseen.
Käännyin saalis hampaissani. Kastetassu oli seissyt takanani ja tuijotti minua suu ammollaan. Nielaisin kuuluvasti ja otin askeleen taaemmas. Pian sen jälkeen kun katseemme olivat kohdanneet Kastetassu kuitenkin siirsi katseensa maahan. Hän peruutti pari askelta korvat luimussa ja näytti empivän. Kurkkuani kuristi ja olin pudottaa mustarastaan suustani, kun Kastetassu vain käänsi minulle selkänsä ja asteli hitaasti saniaisten sekaan pää alhaalla ja häntä roikkuen. Käännyin vastakkaiseen suuntaan ja juoksin pois.
Rintaani puristi ahdistavasti, ja hetken päästä minun piti pysähtyä hengittämään. Painoin pääni ja tuijotin mustarastasta, jonka olin laskenut käpälieni juureen. Mitä minä oikein menin tekemään? Olin olettanut, ettei kumpikaan meistä saisi kohdetta napattua. Mutta minä sain. Ja tämä oli Kastetassun saalis.
Toivoin, että sisareni antaisi minulle anteeksi. Ehkä Kastetassu ymmärtäisi, jos hän vain tietäisi, miten olematon pyyntionni minulla oli tänään ollut… Minulla ei tosin ollut aikomusta jakaa epäonnistumisiani hänelle. Eikä se luultavasti muuttaisi mitään. Sisimmässäni tiesin, että olin toiminut väärin. Toivoin kuitenkin, etteivät Sadeturkki ja Varjoliekki saisi kuulla tästä. Olin saanut tarpeekseni nuhteluista, jotka eivät koskaan tuntuneet loppuvan. Vaikka minua kadutti hirveästi, olin samaan aikaan todella vihainen siitä, että Kastetassun piti olla niin täydellinen. Sisareni ei tuntunut koskaan tekevän virheitä. Ja minä en ikinä tehnyt oikein mitään muuta, kuin taisteluliikkeitä. Päästin huokauksen.
Toivoin silti todella, että Kastetassu onnistuisi saalistamaan jotain muuta. En halunnut soturiksi ilman sisartani. Olimme kasvaneet yhdessä, ja meistä tulisi sotureita yhdessä. Olimme kuin yö ja päivä — tarvitsimme toisiamme.
Jätin linnun talteen puun koloon ja yritin valpastaa aistini uudelleen. En voinut murehtia Kastetassusta nyt, päätin. Minun piti todistaa vielä loppuaika arvioinnistani, että olin valmis ansaitsemaan soturinimeni. Pian minusta tulisi oikea, itsenäinen soturi.
Kun lähdin seuraamaan vainua myyrästä, Aurinkoroihun sanat pyörivät päässäni. Sanat siitä, että jos halusin olla soturi, minun piti oppia ottamaan vastuu teoistani. Se oli ihan totta, vaikka mestarini sanat saivatkin korvani luimistumaan. Päätin, että tällä kertaa pyytäisin Kastetassulta anteeksi.
// Semmonen kirja. Kaste?
