Ropinatassu
Kirjoittaja: Koivu
Kastetassu oli tehnyt saman testin vedelle käpälällään kuin minä ja saanut yhtä pahat vilunväristykset, ennen kun oli astellut viereeni veteen kahlaamaan väristysten saattelemana. Itse olin jo ehtinyt totutella veteen tovin, joten en edes ihan täysin valehdellut tokaistessani sisarelleni: ”Ei tämä ole edes kylmää.”
Tiedostin, että mau’ussani oli hivenen halventava sävy, mutta se oli täysin tapaistani.
”Sinä oletkin ehtinyt jo tottua veden viileyteen”, Kastetassu huomautti.
Loin häneen epäuskoisen katseen, vaikka me molemmat tiesimme, että hän oli oikeassa. Taas. Minua vain ärsytti, että siskon oli pitänyt sanoa asia ääneen. Ylpeyteni ei kestänyt sitä, etten saanut edes hetken aikaa tuntea pientä paremmuutta Kastetassuun verrattuna.
”Niin. Mutta sinä näytit äsken siltä kuin olisit koskenut jäätä. Minua ei edes palella”, viimeisin väitteeni oli valetta, mutta juuri nyt halusin vain saada viimeisen sanan. Ja onnistuin, sillä Kastetassu ei sanonut enäää mitään. En antanut hänelle enää edes tilaisuutta vastata, sillä lähdin kahlaamaan yhä syvemmälle, kunnes tunsin astuvani etutassuillani tyhjään. Tärisin puoliksi kylmästä, puoliksi innosta. Mutta kuitenkin selvästi enemmän innosta, niin uskottelin itselleni.
Aloin kauhomaan etutassuillani ja yllätyin itsekin siitä. Liike tuntui tulevan kuin luonnostaan. Ehkä olin sittenkin perinyt emon uintitaidon?! Olin aivan tohkeissani, mutta jännitys pidätteli minua edelleen hieman. Piteli minua vain viiksikarvan kokoisella otteella kiinni joenpohjassa takajaloistani.
Vilkaisin taakseni. Aurinkoroihu katsoi minua rannasta tarkasti, kuin lähtövalmiina syöksymään luokseni. Tajusin kuitenkin vasta silloin, että mestarini suu liikkui. Hän kannusti minua ja jakeli ohjeita, joista yritin saada selvän Kastetassun kahlauksen yli. Lähempänä Kastetassu tuijotti minua silmät pyöreinä sekä yllätyksestä että huolesta. Valkea, kilpikonnalaikkuinen naaras nosteli tassujaan paikoillaan, enkä ollut varma liittyikö se veden viileyteen vai jännitykseen. Minun puolestaniko sisko jännitti?
Aurinkoroihu lähti astelemaan hitaasti kohti vesirajaa. Tuhahdin. Luuliko mestari, että olin hukkumassa? Niinkö säälittävältä minä muka näytin? Minähän melkein uin! Tiesin, että perusteita pitäisi opetella ensin perinpohjaisesti. Olin kuitenkin kuullut, että uiminen oli taito, joka tuli toisille enemmän luonnostaan kuin toisille. Juuri nyt minulla oli itsevarma olo. Olin kauhonut etukäpälilläni jo hetken, ja jännitys alkoi nyt enemmänkin kutkutella loppujakin polkuanturoita irrottautumaan hiekasta. Luotin itseeni, luotin veteen. Siihen, että se kannattelisi.
Nyt oli hetkeni! Enempää empimättä ponkaisin lujaa molemmilla takajaloillani vauhtia. Nousin hetkellisesti ylöspäin, sitten putosin alas kuin hidastetusti. Sydän jätti lyönnin välistä. Tai kaksi. Kuononi upposi hetkellisesti veden alle. Pidätin hengitystäni. Korvani täyttyivät hyytävällä vedellä. Jostain syystä se tuntui kaikista kylmimmältä juuri korvissa. Tajusin alkaa potkia takajaloillani. Ja minä kauhoin ja potkin, ja nenäni ja viikseni olivat hetkessä takaisin veden pinnan yläpuolella, kuivan ja lämpöisen ilman ympäröiminä. Ravistelin päätäni pikaisesti saadakseni vedet pois korvakäytävistäni. Tätä jännityksen tunnetta ei voittanut mikään! Sydän jyskytti rinnassani ja kasvoilleni piirtyi leveä, aidosti iloinen hymy.
”Kastetassu! Kastetassu, katso! Minä uin! Tämä on ihan mahtavaa!” huudahdin innoissani ja yritin kääntyä sisareni suuntaan.
”Hyvä, Ropinatassu!” Kastetassun naukaisu kantautui jostain takaani.
Hetkeksi kuononi upposi taas, mutta tajusin pitää suuni kiinni. Käännyttyäni vastassa oli Kastetassu, joka oli kävellyt jo syvemmälle veteen, ja hiukan kauempana tämän takana Aurinkoroihu ja Kuutamolaine, jotka seisoivat matalammalla ja katsoivat minuun hymysuin.
”Hienoa, Ropinatassu! Olet luonnonlahjakkuus!” Aurinkoroihun kehut kaikuivat korviini hassusti vettä pitkin. ”Jaksaa, jaksaa! Äläkä mene vielä liian pitkälle, joki on jo syvää siinä kohti!”
Tekniikkani oli kyllä vielä hakusessa, mutta ainakin pysyin pinnalla jotenkuten, ja olin itsestäni todella ylpeä. Ja mikä parasta, pääsisin kehumaan uintitaitoani vanhemmilleni.
Uin kohti Kastetassua, ja vaikka hetken tuntui, että polskin vain paikoillani, osuivat veden huitomisesta väsyneet jalkani vihdoin pohjaan. Loikin Kastetassun luokse vettä loiskien.
”Se oli ihan hullua! Näitkö, kun menin hetkeksi melkein kokonaan pinnan alle? Se oli tosi hauskaa, sinun on kokeiltava sitä!” nau’uin siskolle täpinöissäni. Unohdin hetkeksi oman päänsisäisen kilpailuni.
Olisin halunnut mennä vaikka heti uudestaan, mutta tuntui kuin joki olisi imenyt kaikki voimat lihaksistani. Vasta nyt vettä valuvana tajusin, miten kylmä minulla yhtäkkiä olikin. Palelin niin että jalkani tärisivät, mutta yritin peittää sen ravistelemalla turkkiani. Pelkäsin, että jalkani pettäisivät minä hetkenä hyvänsä.
//Kaste?
