Rusakkopentu
Kirjoittaja: Saaga
Vanhempani pauhasivat jotain Muurahaispennun kanssa, mutta minun raivoni peitti alleen molempien osapuolien kommentit.
“M-mutta kun Muurahaispentu löi minua! M-miksi sinä olet niin ilkeä?!” valitin polkien jalkaa maahan. Kun kukaan ei vieläkään noteerannut minua huusin kovempaa: “Emoo, etkö sinä näe? Sattuu!”
Poljin jalkaa ja purskahdin raivoitkuun. Nyyhkytin kuuluvasti, enkä käyttänyt enää yhtään energiaa vanhempieni ja veljeni kuuntelemiseen. Sitten minua jo napattiinkin niskanahasta ja kuljetettiin parantajalle paikattavaksi.
Järviloiste rauhoitteli minua silittämällä hännällään selkääni, kun Vienomiete laittoi salvaa poskeeni.
“Tämä haava ei onneksi ole syvä. Selviät varmasti arvetta”, naaras naukui. En jaksanut vastata mitään tuijotin vain väsyneesti eteenpäin. Purkaukseni oli vienyt kaikki energiani ja mikä pahinta, osoittanut minulle kuinka epäreilusti elämä saattoi pientä pentuakin kohdella.
Jos Tähtiklaani kerta oli olemassa, miten se saattoi kohdella viatonta pientä pentua näin pahoin?
“Hei!” huudahdin minua isokokoisemmalle kissalle, “kuka sinä olet?”’
Mielialani oli lähtenyt välittömään nousuun kunnon unien jälkeen ja nyt olin taas valmis seikkailemaan ja aiheuttamaan päänvaivaa jokaiselle vastaan tulevalle soturille!
“Kärpästassu”, Kärpästassu naukui. Tuon ääni oli outo ja monotoninen. En ollut kuullut kenenkään puhuvan noin hassulla tavalla!
“Minä olen Rusakkopentu. Hetkonen!! Sanoitko olevasi -tassu? Sinä olet oppilas!” hihkuin innoissani ja loikin pari kertaa paikallani, “Sinun on siis täytynyt kokea kaikkea super siistiä!”
Kärpästassu näytti hämmentyneeltä tuijottaessaan minua suurilla silmillään. Liikkuikohan niiden takana edes mitään?
“Niin oletko kokenut jotain siistiä vai et?” tivasin taputellen etutassujani maahan innoissani. Kärpästassun suu oli hiukkasen auki ja tuo näytti muodostavan ajatusta, joka ei kuitenkaan tuntunut setviytyvän sekalaisesta pallosta aukinaiseen selvään lauseeseen. Silmät tuntuivat muuttuvan vieläkin tyhjemmiksi.
“Oletko vaikka karannut leiristä jonkun kollin kanssa tai saanut joltain lahjoja tai… tai voittanut soturin taistelussa?” kysyin innoissani höpöttäen hirveää vauhtia.
“En”, Kärpästassu vastasi.
“Ihan tylsää-ää!” valitin, “Ehkä me voimme yhdessä karata leiristä…?”
Kärpästassu tuijotti vain eteensä eikä vastannut minulle.
“Syö kärpässieniä, karu olento”, valitin, kun en saanut minkäänlaista reaktiota ehdotukseeni.
“Mitä?” musta naaras sanoi ja kallisti päätään hämmentyneesti.
“Että karataan leiristä, ääliö”, sanoin ja tuuppasin oppilasta tassullani lapaan. Sain kun sainkin Kärpästassun seuraamaan minua.
“Pentutarhasta pääsee ulos, jos ahtautuu pienen raon kautta. Mennään sinne”, kerroin ja niin me menimme. Pentutarhassa ei ollut ketään. Onnen päivä!
“Minä menen ensin”, ilmoitin kovaäänisesti ja aloin ahtautua piikkihernepensaan pienistä raoista. Joku oli kulkenut paikasta aikaisemmin, koska siihen oli muodostunut selkeä pieni kissan mentävä aukko.
“Hetkonen! Minne te olette oikein menossa?” Kimalaistoiveen ääni kajahti pesässä. Jäin paikoilleni. Hupsis! Peruutin puskasta takapuoli edellä ja vilkaisin Kimalaistoiveeseen.
“Yritämme karata leiristä”, Kärpästassu kertoi monotonisella tylsällä äänellään.
“Kärpästassu! Ei sinun kuulunut kertoa sitä!” huudahdin vihaisena. Ikikunigatar passitti Kärpästassun Kallahämyn puheille ja piti itse kamalan saarnan emoni kanssa minulle, koska “ulkona olisi voinut sattua mitä tahansa ja siksi pentujen ei kuulunut mennä sinne”. Huokaisin tylsistyneenä.
“No pääsenkö nyt leikkimään?” kysyin.
“Ehei pienokainen! Määrään sinut ja Kärpästassun korjaamaan tuon pesän seinän ensin”, Kujekulta napautti ja lähti ilmeisesti muita pentuja vahtimaan. Kimalaistoive nyökytteli. Siihen loppu päivä sitten menikin – tyhmän Kärpästassun kanssa pesän seinää korjatessa. Aina, kun saimme jotain tehtyä koko juttu sortui ja Kimalaistoive tuli sitten vihdoin ja viimein avuksemme.
