Ruskatassu
Kirjoittaja: Tipu
Olisi yliarvostettua jos sanoisin että tiesin täsmälleen mitä oli käynyt, oli ollut ruskea vilahdus, huutoa, mutta olin alakynnessä. Kolli oli ollut minua ainakin kaksi kertaa suurempi, sekä kokeneempi, hän oli mennyt suoraan kurkkuani kohden. Yritin taistella kyllä, mutta olin aika varma että loppu oli lähellä. Olin aika varma etten edes tuntenut koko kollia. Kuoloklaanilainen hän oli, partiossa hän oli ollut. Maailma oli hämärä, sumea, tuntui kuin olisin ollut jonkun tiheän verkon takana, enkä pystynyt enää näkemään mitään. En edes pystynyt kontrolloimaan mitä kehoni teki, tuskin pystyin nostamaan tassuani. Kuulin puhetta, huutoa, kiljaisuja, mourunaa. Paljon erilaisia ääniä. Se ei ollut pelottavaa, kuolema ei ollut pelottavaa, se oli rauhallista. Kipu vain loppui tietyssä vaiheessa, jolloin olin varma että kuolisin. En voinut kuolla, Taivaslaulun ja Merkuriuksen vuoksi. En voinut kuolla, en ilman että näkisin että Corona ja Fetus tulisivat takaisin. En voinut kuolla, tämä ei voinut loppua niin. Mutta minusta melkeinpä tuntui että niin se loppuisi. Saisin vielä tavata kasvatti emoni pennut sinne minne menisinkään. Ottaisiko Tähtiklaani edes minut vastaan? Tietty he ottaisivat! Heidän oli pakko.. En voinut kuolla, koska Lauhalaukka jäisi ikävöimään minua. Ja sitten se vain pimeni.
En tiennyt missä olin, saati kuka olin. Tunsin vain viiltävän kivun kurkussani. Niin, viiltävän kivun. Katselin ympärilleni, jonkin näköisessä pesässä, hyvin hämärässä sellaisessa. Pääni tuntui raskaalta, enkä ollut varma saisinko ääntä tulemaan, saati henkeä. Niin paha kipu oli. Kääntelin katsettani huoneen ympärillä, huomatakseni että pesässä oli toinenkin kissa. Ei kestänyt varmasti kahtakaan silmän räpäystä, kun kerman värinen naaras kissa asteli eteeni. Hänellä oli kirkkaan siniset silmät. Naaraalla kesti hetki tajuta että olin hereillä, mutta sen jälkeen hän lopetti kaiken mitä hän oli tekemässäkään. Itse en saanut sanoja suustani viiltävän kivun takia.
“Ruskatassu, kiitos Tähtiklaanin sinä olet hereillä! Liljatuuli kutsui sitä ihmeenä että edes selvisit koko rysäkästä”, Naaras aloitti, mutta pian hänen kasvoilleen tuli toinen ilme, kuin hän olisi tajunnut jotain mitä ei äsken tajunnut.
“Aivan, minun pitäisi varmasti hakea Liljatuuli koska heräsit, odota ihan hetki”, Naaras sanoi. Katsoin hänen peräänsä hämilläni, mitä hän oli juuri selittänyt? Miten hän tunsi minut? Kuka edes olin? Kuka Liljatuuli oli? Miksi hänen pitäisi hakea Liljatuuli? Mikä ihmeen rysäkkä? Kyllä, tiedostin haavan kaulassani, mutta minulla ei ollut hajuakaan miten olin sen saanutkaan alkuunkaan. Muistin heränneeni aiemmin, jonkin ihmeen takia, mutta sekin oli aivan sumun peitossa. Minulla ei ollut siitä heräämisestä juuri mitään muistikuvaa. Miksi olin edes joutunut rysäkkään? Miksi olin täällä? Mitä olin?
Niin, se oli päällimmäinen kysymykseni, kuka olin? Oli järkevää olettaa että jotenkin tähän olin joutunut mutta miten? Miksi en muistanut mitään?
Pesän suuaukolle ilmestyi tummanharmaa naaras, joka katsoi minua lempeillä silmillään, tuolla oli suussaan kasveja. Hän tassutteli luokseni, laskien yrttinsä.
“Heräsit viimein, ovatko kipusi kovat?”, hän kysyi, mietin asiaa hetken yrittäen kivuta istumaan, mutta kipu petti minut ennen kuin pystyin, joten totesin että olisi parempi että olisin makuulleen.
“Aika kovat, sattuu tehdä mitään”, Vikisin kivun herkkänä. Se todella sattui edes yrittää puhua mitään.
“Tässä, nämä ovat kipuusi, hoidan kaulasi samalla”, Naaras nosti eteeni erilaisia yrttejä, sekä minä parhaani mukaan söin ne. Vikisin kivusta kun toinen edes koski lähelle haavaa. Sitten toinen suoraan koski haavaan ja täytyi sanoa että oli lähellä etten kierinyt pois hänen kosketuksestaan, tai paremmin sanoen hätkähtänyt. vikisin ja sihisin kyllä kivusta, kun toinen niin hellästi kuin pystyi siisti ja hoiti haavaani. Pian hän lopetti painellen vielä jotain kevyesti haavan päälle.
“Noin, sinulla on varmasti paljon kysymyksiä hyökkäyksen takia?”, Naaras sanoi. Voi hän ei tiennytkään miten paljon minulla oli kysymiksiä.
“Kyllä, alkaen mikä nimeni on ja miksi en muista mitään”
Niin, annoin aika paljon ajateltavaa naaraalle. Hän sanoi että olin oletettavimmin lyönyt pääni ja minun pitäisi vain odottaa että muistini tulisi takaisin. Ei olisi järkeä painostaa sitä kertomalla kaikkea mitä oli käynyt koko elinkaarenani, sillä se saattaisi vain pahentaa ajatuksieni määrää ja menisin vain solmuun. Sen sijaan asiat tulisi ottaa hitaasti, vaikka käymällä paikoilla joilla oli minulle ollut tunnearvoa, jotta muistini hiljalleen tajuaisi palautua ja pompata esiin. Selitykset olivat turhia jos mitään oikeaa väitettä niistä ei ollut. Toki minun oli turhaa odottaa pääseväni vielä minnekkään, ennen kuin kaulani oli kunnossa, mutta sen jälkeen olisin vapaa palaamaan normi arkeen. Sen selittämisen jälkeen naaras lähti, toki hän kertoi että nimeni oli Ruskatassu, mutta se jätti silti niin paljon kysymyksiä auki.
Kellahdin selälleni, katsoakseni kattoa, kunnes huomasin etten saanut olla yksin taaskaan vain kuin hetken miettimässä asioita kellahdin kyljelleni, nostaen päätäni hieman. Katsoin kuinka valtavan kokoinen kolli, sekä pieni kokoinen naaras kolliin verrattuna tassuttelivat luokseni, he – kuten kaikki muutkin tähän mennessä vaikuttivat huolestuneilta.
“Ruskatassu rakas! Olimme niin huolissamme! tiedämme että olet varmasti hämilläsi, mutta lupaan että olet turvassa nyt”, Naaras aloitti. Tiesikö hän ettei minulla ollut hajuakaan kuka toinen oli? Toivottavasti, koska kuka tahansa naaras oli hän vaikutti olleen olevan erittäin läheinen kanssani. Toinen kissa, kolli oli harmaa valkoinen, mutta tämä naaras oli kokonaan valkoinen. Hän pysyi vähän kauempana naaraasta, naaras istui minusta noin hännän pään päässä. Kiinnitin huomiota hänen erivärisiin silmiin.
”Anteeksi en muista keitä olette”, Aloitin miettien miten järjestellä sanojani edes, mutta naaras katkaisi puheeni ennen kuin ehdin edes jatkaa sitä. Häntäni heilui hermostuneena nykien ympäriinsä. Kipuni sykki kurkussa mutta en silti kääntänyt heitä pois, halusin ymmärtää kuka olin.
”Tämä on Taivaslaulu ja minä olen iltakaiku, minä ja hän kasvatimme sinut”, monia kysymyksiä tuli pintaan kollin sanoista. He kasvattivat minut, mutta eivät olleet vanhempani? Siltä hänen puheensa vaikuttivat. Toisaalta pääni tuntui hämärältä, leijuisalta, tuntui kuin nukahtaisin pystyyn. Pystyi olla että ymmärtäisin väärin kaiken.
”Kasvatitte? Mutta ette ole vanhempiani?”, kysyin heiltä. Kummatkin katsoivat toisiaan selvästi miettien miten sen sanoa. Heidän välillään oli jotain, he varmasti ymmärsivät toisiaan sanatta.
”Se on pitkä tarina rakas, sinun kannattaisi levätä vähän”, Taivaslaulu sanoi. Naurahdin vähän, oli hyvä että toinen välitti minusta. Muutenkin hän tuntui olevan niin hellä ja upean tuntuinen emo.
”Kiitos, ne yrtit tekevät selvästi väsyttävät sivuvaikutuksia”, Hymyilin. Naaras kurotti nielaisemaan päälakeani, samalla sanoen; ”Hyvää yötä Ruskatassu”, hänen hymynsä oli sen veroinen. Ennen kuin kaksikko lähti näin heidän silmissään jotain surun veroista, mutta mitään minun oli tuntemattomana lukea. Kollikin mutisi jotain hyvän yön veroista ennen kuin he kummatkin lähtivät pesästä.
Vaivuin aika nopeasti uneen, mutta se ei ollut suopea uni, vaan painajainen. Minua jahtasi joku, jokin. Kuulin vain rääkäisyjä, sekä äänen.
”Ruska! Juokse! Juokse!”, ääni sanoi. Kylmä hiki virtasi ylläni, kun tarmoin.. Lumessa? Yritin hahmottaa ympäristöäni, mutta siihen ei ollut aikaa, oli pakko juosta, en selviäisi muuten. En pystynyt katsomaan taakseni tai kohtaamaan vaaraa. Oli pakko juosta. Lumi alkoi muuttua veriseksi, sitten se vain katosi, mikä? Maa, maa katosi. Putosin tyhjyyteen. Sitten heräsin unesta. Nostin pääni hämilläni, yhä unesta sekaisin. Pesässä oli yhä pimeää, eikä kukaan ollut seuranani. Halusin kömpiä ylös ja mennä ulos, mutta kurkkuani särki edes ajatuksestakaan liikuttaa kehoa. Tasasin hengitykseni, laskien pääni sammalille. Minulla ei ollut täällä hätää. En edes tajunnut miksi minun olisi pitänyt juosta, tai kenen takia, siinä ei varmasti ollut mitään perää.
Aamulla kun heräsin, tai oletin sen olevan aamu, pesässä oli paljon valoisampaa. Sekä eteeni oli tuotu ruokaa. Tai ainakin oletin sen olevan minulle. Sekä yrttejä. Kaulani tuntui yhä pahalta, mutta ei niin pahalta. Söin silti yrtit ensin ennen kuin aloin popsimaan riistaa. Nyt yritin jotain, yritin nousta istumaan. Hataraa se oli, mutta onnistui. Aloin istuaalteen popsimaan riistaa. Tuntui kuin se oli parasta lihaa mitä olin koskaan syönyt, vaikka todellisuudessa se varmasti johtui siitä etten ollut varmaan syönyt eilen kunnolla. Kun olin saanut saaliin popsittua, aloin sukimaan turkkiani, koska se oli aika huonossa jamassa. Turkkini oli likainen, törkyinen, sekä joissain kohdin vielä veressä, mutta hajusta päätellen kaikki se ei ollut minun vertani. Kerran jossain oli ollut tappelu missä minä olin ollut miksi kukaan muu ei ollut loukkaantunut, miksi se oli vain minä olin haavoittunut? Se ei käynyt järkeen. Kenen muun vereen minä olin kastunut? Kuka oli edes hyökännyt kimppuuni ja miksi?
Päivät olivat kuluneet hiljattain, olin tutustunut pesätovereeni jolla oli ilmeisesti jalka huonossa kunnossa. Vähän pienempi vamma siis kuin minulla, mutta yhä tärkeä. Minulla oli vaikeuksia ymmärtää… laumaa? Jossa olin. Sain aina vähän irti ottovamhemmistani, mutta en paljoa. Sitten myös olin tavannut pari kertaa naaraan joka oli ollut paikalla kun heräsin, hän oli nimeltään kermaturkki, sekä hän opetti minulle taitoja? En ollut vielä siitäkään varma, saati miksi meillä kaikilla oli niin hassut nimet. Viimein pääsin kävelemään jo kunnolla, joten päätin lähteä aukiolle. Olin hiljalleen huomannut että ottovanhempani tosiaan olivat surullisia, joten kysyin usein kysymyksiä kaikilta muilta kuin heiltä, koska en halunnut heille enempää kipua kuin heillä oli. Se varmasti sattui katsoa minua tälläisenä, tai, no mitä tälläinen oli. Oli tämä parempi kuin kuollut. Astelin hiljalleen yhä hiejuen aukiolle. Siellä oli kissoja, ihan oikeasti paljon kissoja. Hämmennyin kissojen määrästä silmin nähden. Istahdin suuaukon viereen hämilläni. Huomasin valkoisen kissan ruokakasan vierellä, jonka silmät lukittautuivat minuun. Kolli otti heti oman saaliinsa maasta, sekä ylimääräisen.. kalan? Kasasta mukaansa ja tassutti luokseni.
”Tässä, tätä varmasti etsit?”, Kolli sanoi. Naurahdin vähän, toinen selvästi yritti olla kiltti, kun hän laski tassujeni eteen kalan ja itse alkoi popsimaan omaa ruokaansa.
”En oikeastaan, mutta kiitos, halusin oikeastaan vain nähdä paikkoja”, Tokaisin ottaen saaliin palan suuhuni. Maku oli outoa, oudon tuttua. Päänsärky iski heti, kun muistin suuren harmaanruskean naaraan, ojentamassa minulle kalaa. Pidin hetken pääni kyyryssä ja kolli katsoi minua hämillään.
”Kaikki kunnossa?”, toinen kysyi.
”Kyllä, kaulakivut vain ovat yleisiä nykyään”, Naurahdin hieman, nostaen päätäni, ottaen toisen palan kalasta.
”No kyllä se siitä ohi menee! Mikä on nimesi? Minä olen Ruskatassu”, Sanoin mahdollisimman paljon kipuani peittäen kollille. Hän väläytti pienen hymyn minulle.
”Kauristassu, on mukavaa nähdä että olet niin positiivinen kuten aina”, toinen tokaisi. Hänen suunpielensä olivat aivan sotkuiset ruuasta, sekä hänen turkkinsa näytti muutenkin sotkuiselta. En yllättyisi vaikka toinen olisi vasta noussut. Jatkoin kalan syöntiä ja kollille juttelua rauhallisesti.
//1578 sanaa
