Ruskatassu
Kirjoittaja: Tipu
Olin melkein sanomassa suoraan isälleni että merkurius oli yhä isäni yhtä paljon kun hän oli, kun meidät esiteltiin Minttuliekille, Eloklaanin Varapäällikölle. Mutta itse asiassa isäni sanoi sen ensimmäisenä. Nuo sanat loivat minuun uskoa että kolli oli oikeasti hyvä, eikä kauhukissa kuten kaikissa Kuolonklaanin tarinoissa. Eihän Minttuliekkikään näyttänyt yhtään pahalta, hänellä oli lämmin hymy naamallaan, hän katsoi meitä kaikkia tasa arvoisesti, ehkä tämä oli ihan hyvä idea. Eikä kukaan aukiolla olevista kissoistakaan katsonut meitä halveksuvasti kuten voisin pahojen kissojen tekevän. Kuuntelin kuinka keskusteli jatkui, ollen aivan tyytyväinen siihen. Olin aika varma että omaisin vielä paljon tyhmiä kysymyksiä kaikilta. Lopulta minut ja isäni jätetiin kahden. Epäröin paljon, kun mietin suu raollaan mitä sanoisin hänelle. Katseeni oli maassa epävarmana, olin tuhat kertaa kuvitellut tämän tilanteen tapatuvan, aina se oli ollut niin helpon näköistä, mutta nyt epäröin.
“Joten.. Onko emonikin täällä? Hänestä en ole kuullut paljoakaan. Vain sen että hän antoi minut fetukselle koska ei voinut jostain syystä pitää minua.. joten päädyin lopulta Taivaslaululle”, Tokaisin. Olin iloinen että isäni antoi minun sanoa ensimmäiset sanat, hän itsekkin oli varmasti oli yhtä lukossa kuin minäkin. Kolli katsoi minua kaipaavalla katseella, ennen kuin hän sukaisi pään päätäni. Hän laski häntänsä lavalleni kun lähdimme liikkumaan. Hän harkitsi pitkään sanojaan, ennen kuin sanoi mitään.
“Emosi.. ei ole täällä. Asuin aikoinaan Kuolonklaanissa, sain tietää sinun olemassa olostasi vasta pari kuuta sitten, minulla meni aikani käsitellä tietoa että.. sinä olet olemassa. Emosi oli kaunis, kiltti, sekä upea naaras”, Isäni kertoi. Laskin katseeni maahan hieman pettyneenä, en siis todella koskaan saisi perhettäni kokoon? Noh, minun pitäisi tyytyä siihen mitä oli, ei Coronakaan haluaisi minun juuttuvan huonoihin puoliin. Huomasin kuinka kävelimme yhtä pesää kohti. Kiinnitin siihen huomioni. Se oli vain kahden kiven muodostama alus, mutta se näytti turvalliselta. Sen vieressä oli Karhunvatukka pensas.
“Rakastitko emoa? Onko sinulla jo nyt joku muu mielessäsi?”, en tiennyt satutinko isääni sanoilla, koska varmasti entiset kumppanit osasivat olla herkkä puheenaihe, mutta en miettinyt sanoja ennen kuin puhuin. Näin isäni silmistä että kysymys oli hankala, ei se suorastaan kipua hänen silmissään aiheuttanut, enemmin pystyin näkemään kuinka kaikki ajatukset ja muistot pakkautuivat hänen silmissään.
“Suhteemme, se oli monimutkainen, mutta en muuttaisi hetkeäkään hänen kanssaan. Ja ei en ole tavannut ketään, mutta voit olla varma että olet ensimmäinen joka kuulee jos saan kumppanin tai kiinnostun jostakusta”, Lauhalaukka tokaisi. Hymyilin ja katsoin eteenpäin.
“Jos kerran olit kuolonklaanissa kerran miksi lähdit?”, Kysyin kollilta. Olimme aivan juuri pesässä, mutta kai hän kysymykseeni silti vastaisi. Huomasin tummaa harmaan siron naaraan pesässä. Tai olinha minä hänet huomannut mutta nyt vasta kiinnitin naaraaseen huomioni.
“Hei Lauhalaukka! Mukava nähdä, kaipaatko kenties jotain? Kuka tämä uusi tulokas on?”, Kuuntelin naaraan sanoja, katsoen isääni, minua ei pelottanut vastata, päinvastoin. Oletin tämän olevan parantaja, koska tuo haisi aivan yrteiltä. Minulla oli monta kysymystä naaraalta, halusin tietää innolla mitä hän tiesi sekä teki, mitä se vaati olla parantaja.
“Hei Liljatuuli, totta tosiaan, kaipaamme sammalta uuteen petiin. Tässä on Ruska, poikani”, Tutkailin isäni silmiä, kuinka hänen silmissään kiilsi ylpeys. Olin niin monesti huomannut samanlaisen kiillon Emon ja Isän silmissä. Siis Taivaslaulun ja Merkuriuksen. En osannut oikein asettaa ajatuksiani oikein, ehkä keksisin jonkun lempinimen Lauhalaukalle joten minun ei todella tarvinnut miettiä kumpaakin isääni isänä. Noh, sille oli aikaa. Käänsin katseeni Liljatuuleen, hän varmasti oli parantaja.
“Toki, odota, minulla on niitä täällä jossain”, Naaras tokaisi alkaen tutkia pesäänsä uudelleen.
“Oletko parantaja?”, Päätin kysäistä. Ilman kääntämättä katsettaan liljatuuli vastasi minulle.
“kyllä olen, hoidan loukkaantuneita kissoja ja tulkitsen Tähtiklaanin merkkejä”, Tämänkin kissan ääni oli lempeän puoleinen, kiltti, se oli oikea sana sitä kuvaamaan. Nyökkäsin ja katsoin kuinka naaras nappasi hampaillaan kiinni sammaleista. Tassutin naarasta kohti ottaen sammaleet vastaan.
“Mikä on tähtiklaani? Miten se eroaa Pimeyden metsästä?”, Kysyin. Katsoin kumpaakin kissaa odottaen mitä he vastasivat.
“Erilaiset näkökulmat vahvuudesta ja laista, toiminta tavat”, Liljatuuli vastasi. Nyökkäsin naaraalle kiitollisena vastauksista. Poimin sammaleen tassujeni päälle johon olin sen laskenut, kun käänsin katseeni vielä isääni. Hän kiitti parantajaa vielä sammalista ja kaikesta ennen kuin kääntyi.
“Nähdään!”, hihkaisin vielä perään. Tassutimme isäni kanssa Oppilaiden pesään aikalailla hiljaisuudessa. Laskin tyhjälle paikalle sammaleeni, katsoen vielä isääni.
“kiitos avusta, nähdään taas pian jooko? Minulla on vielä niin paljon kysymyksiä joihin haluan vastauksia”, Kolli naurahti huvittuneesti sukaisten taas otsaani.
“toki Ruska”, Hän tokaisi vielä ennen kuin jätti minut oppilaiden pesään tekemään sammaltani. En jättäisi kyllä kollia vielä rauhaan, en varmasti koskaan jättäisi, hän jäisi aina elämääni ikuisesti.
//710 sanaa.
// Jatkan tästä itse
