Ruskatassu
Kirjoittaja: Tipu
Sinäänsä oppilaana oli hauskaa, sai koko ajan oppia lisää. Mutta sinäänsä huolehdin vanhemmistani enemmän kuin tarpeeksi. En ollut varma faktasta sopeutuivatko he tänne, tai enemmän huolehdin isästä. Sain tietää että Taivaslaululla oli isä, mutta ei emoa, sillä hänen isänsä Hopeaputous, joka oli liittynyt Eloklaaniin jonkin aikaa sitten. Juttelin aina silloin tällöin oikean isäni kanssa, joka oli kaikista ratkaisuistani onnellinen, varsinkin jos minä olin onnellinen. Nyt kiinnitin huomioni Pehmoturkkiin, joka yritti kovin opettaa minulle kuinka kiivetä puuhun. Tutkin tarkkaan tapaa jolla hän painoi kyntensä kiinni puuhun, kuinka hän nosti itseään, sekä jatkoi eteenpäin. Kun hän oli tyytyväinen opetukseensa naaras pudottautui maahan vierelleni. Kiristelin hampaitani katsoen puuta, kääntäen katseeni sitten Pehmoturkkiin.
”Älä odota liikoja vieläkään, teen parhaani”, Tokaisin naaraalle, joka naurahti huvittuneena minulle. Hän tiesi että olin keskiverto oppilas, joka osasi taistella, sekä saalistaa, mutta ei juosta. Olin juoksemisessa surkea! Mutta yritin opetella paremmaksi siinä. Mutta tämä meni vain yli korvien. En tajunnut miten joku vain teki näin.
”Minulle riittää että teet parhaasi Ruskatassu, varmasti tiedätkin sen”, Hän tokaisi minulle. Hermoilin silti kiipeilyä turhan paljon, häntäni puolelta toiselle liikkuen. Otin lähtö asennon puuta vasten, katseeni liukui Pehmoturkista takaisin kohti puuta, ennen kuin annoin pääni laskea numeroita kymmenestä alaspäin aloitus laskennaksi. Siniset silmäni olivat levottomat, ne eivät tuntuneet pysyvän hetkeäkään paikallaan, vaan harhailivat etsien puun joka yksityiskohtaa tarkasti. Kolme.. kaksi.. yksi.. Ja sitten aloin kavuta puuta eteenpäin. Pehmoturkki katsoi tyytyväisenä minua, kunnes yritin kavuta ensimmäiselle oksalle, sekä otteeni lipsahti pois. Putosin maahan suoraan selälleni, hetken henkeäni hakien, kunnes purskahdin nauruun. En oikein välittänyt että selkäni oli kivussa, se oli sivuseikka. Nousin ylös ravistellen kehoani, yrittäen saada kaiken moskan turkistani irti. Käänsin katseeni Pehmoturkkiin joka arvio yhä suoritustani. Hänen katseensa oli lempeä kuten aina, häntä ei varmasti saisi suututettua. Hänen viiksensä nykivät hieman, enkä vielä osannut lukea naarasta vielä sen verran että tietäisin mitä se tarkoittaisi.
”Ensi kerralla, hae voima etutassuistasi, sekä keskity enemmän liikkumis eleeseen. Se meni todella hyvin. Yritä parhaasi saada liikkeesi haltuun”, Pehmoturkki selitti kiltillä äänellään. Nyökkäsin palaten puuni luokse. Kokeilisin tätä aina vain uudestaan ja uudestaan kunnes pääsisin latvaan, lopulta varmasti siinä onnistuen. Yhtä kokonaista taitoa ei kumminkaan pystynyt jättämään varjoon, oli se sen verran tärkeä itsessään. Pehmoturkki ei kertaakaan torunut minua, vaan auttoi minua joka kerta eri tavalla. Kunnes sain itseni sinne puun huipulle. Huudahdin onnesta puun huipussa, katsoen kaikkialle levittyvää niittyä, kuinka se aina välillä nousi ja laski. Täältä pystyi näkemään kaiken, aivan kaiken. Pidin siitä tunnelmasta, kuin olisin vapaa juoksemaan minne vain tassuni koskivatkaan. Se oli hyvin vapauttava tunne. Sitten aloitin hiljalleen alas pudottautumisen, oloni oli kuin voittajalla. Suoraan sanoen. Pehmoturkki hymyili minulle leveästi. Kyllähän siihen aikaa oli mennyt, mutta oloni oli aivan mahtava, vaikka joka lihastani särki heti kunnolla. Kehräsin kuuluvasti kun pudottauduin alas puusta naaraan eteen.
“Tuo oli aivan mahtavaa!”, Naurahdin. Oikeasti se oli, entiset kerrat olin pudonnut aika alhaalla puusta, tai alkanut pudottautumaan alas kun otteeni oli alkanut liusua. Pari läheltä piti kertaa oli käynyt, mutta niistä oli selvitty ilman ongelmia. Sitten lähdimme palaamaan leiriin, sillä Pehmoturkki halusi että lepäisin vähän ja hän katsoisi lähtisimmekö myöhemmin partioon. Hän kuitenkin halusi minun syövän vielä jotain.
Kuin saavuimme leiriin, katselin sitä pitkään. Päällikön pennut oli pari päivää sitten nimitetty oppilaisiksi, sekä odotin innolla heihin tutustumista. Olin tosin kirjaimellisesti törmännyt Kauristassuun. Kävelin tuoresaaliskasalle, poimien kasasta linnun. Sillä oli suurimmilta osin mustat höyhenet, sekä joissain kohdissa muita värejä, mutta nyt en keskittynyt lintuun. Huomasin isäni aukiolla, hän oli keskittynyt muiden kissojen kanssa puhumiseen, mutta en uskonut sen olevan mitään tärkeää. Tai, no. Hän oli klaanissa tärkeä, hän oli aina ollut tärkeä, mutta hänellä oli silti minulle aikaa. Tassutin isäni luokse, joka soi minulle nopean hymyn, sillä hänellä oli lause kesken. Hän kuitenkin sanojensa jälkeen kääntyi minun puoleeni.
“Ruskatassu, mites sinulla menee?”, Hän kysäisi, hänellä oli vierellään toinen kissa, jolle hän oli juuri puhunut, kolmas kissa oli ottanut tehtäväkseen lähteä paikalta kun isäni oli lopettanut puhumisena, pohdin mitä he mahtoivat jutella. Kissa joka oli jäänyt isäni viereen oli Hallavarjo, hän oli minun silmääni ollut aina hiljainen, mutta ei mikään töykeäkään kolli.
“Ihan hyvin, pääsin juuri harjoituksista. Onnistuin muuten kiipeämään puuhun! Vaikka olen aivan surkea kiipeilyssä! Se on jo saavutus. Haluaisitko jakaa tämän?”, nyökkäsin lintuun. Siinä ei ollut paljoa syötävää kahdelle, mutta en halunnut olla tyly. Toki olin innostunut kesken lausetta, jonka takia silmäni kiilsivät, sekä puheeni tahti oli ollut nopeampi, mutta silti. Hän alkoi hymyilemään minulle leveästi, kuin olisin valaissut hänen maailmansa. Äsken hänen häntänsä oli vielä hiljalleen liikkunut puolelta toiselle, ennen kuin hän laski sen tassujensa päälle rauhallisesti. Hänen siniset silmänsä olivat nauliintuneet omiini.
“Sehän on hienoa, ei kiitos, söin juuri. Haluaisitko ateriasi jälkeen käydä kävelyllä?”, Isäni kysyi. Mietin asiaa hetken. Ei kai Pehmoturkki minua täällä kaipaisi kaameasti jos lähtisin käymään kävelyllä. Sekä olin kiinnostunut mitä isällä oli sanottavaa. Hän oli vilkaissut sivulleensa puhuessaan, kuin näyttääkseen lähtöä, mutta muuten pysynyt tyynessä itsessään. Jos Eloklaanissa koskaan olisi kaksi varapäällikön paikkaa isäni oli varmasti toinen varapäällikkö Minttuliekin kanssa, siltä minusta ainakin tuntui hänen paikastaan.
“Mikä ettei! Odotan sitä jo innolla!”, tokaisin viitaten kävelyyn. Katsoin lintuani ja menin sen kanssa syrjemmälle, sillä minusta ei vain tuntunut siltä että minun pitäisi jäädä paikalleni syömään lintua. Katselin rauhallista leiriä, kuinka isä jatkoi puhelua Hallavarjon kanssa, kuinka emoni palasi leiriin saalis suussaan, jutellen jollekkin Eloklaanilaiselle pari sanaa. Popsin lintuani kaikessa Rauhassa, huomaten kuinka Kauristassu tuli minua kohti. En tajunnut kollia kokonaan, hän oli aina ollut omissa maailmoissaan, vai oliko hän omissa maailmoissaan? ainakin siltä hän näytti. Koittiko toinen toisaalta hankkia kavereita? En ollut nähnyt hänen viettävän kenenkään kanssa erityisesti. Siis kyllä, hän puhui silloin tällöin sisarilleen mutta muuten hän ei edes puhunut kenellekkään. Kolli tuli suoraan viereeni, alkaen popsia puheitta saaliistaan. Olin selvästi tuijottanut liikaa, sillä hänkin huomasi sen. Hän nosti katseensa minuun kysyvästi. Naurahdin vähän pudistaen päätäni.
“Mitä päässäsi liikkuu kun olet noin hiljaa kaiken aikaa? Miten muutenkin olet niin hiljainen kaiken aikaa?”, Kysyin, ottaen haukun saaliista. Kolli palasi takaisin saaliiseen, viiksi värähtäen kuin pettyneenä, en kuitenkaan erottanut oliko hän kiinnostunut, sillä kollin häntä liikehti keskittyneenä. Muutenkin hän oli vaikealukuinen. Pystyikö hän olemaan niin yksinkertainen todella tosin?
“Paljon kaikenlaista, päällimmäisenä on tosin millaista olisi olla lintu taivaalla riista valintasi takia. Eikä minulla ole mitään.. Erityistä tarvetta puhua jatkuvasti”, Kolli siristi silmiään riistalleen kun yritti selittää sosiaalisuutensa puutetta. Kallistin hieman päätäni hämilläni. No se voitaisiin muuttaa! Pystyisin alkamaan olemaan hänen ystävänsä ja kyselemään häneltä kaikkea ja ennen kuin hän huomaisikaan hän puhuisi jo paljon enemmän! Huomasin kuitenkin että lintuni oli jo melkein loppu, joten valmistelin ateria hetkeni. Kun nostin huomioni loppuneesta riistasta huomasin isäni, Lauhalaukan tulevan meitä päin. Hän nyökkäsi kunnioittavasti päällikön pojalle ennen kuin käänsi katseensa minuun.
“Lähdetäänkö?”, Hän kysyi hymyillen.
//1088 sanaa
