Sädesäihke
Kirjoittaja: Saaga
Tuijotin silmät suurina Käärmekultaa. En pystynyt katsomaan emoani, joka oli juuri menehtynyt silmiemme edessä. Painauduin naaraaseen kiinni ja annoin itseni alkaa nyyhkyttämään. En pystynyt ymmärtämään, että oma emoni, joka oli synnyttänyt minut, kasvattanut minut, opettanut minulle tärkeitä asioita ja vaikka mitä muuta, oli kuollut.
Surin koko yön aukion keskelle kannetun ruumiin ääressä. Ikävä tunne vaivasi minua ja halusin vain pois siitä ja sen läheisyydestä. Tungin naamani Sypressikuiskeen ruhon karvojen sekaan ja koitin saada siemauksen hänen hajuaan.
“Lupaan emo, lupaan, että olen aina urhea”, mutisin hiljaa. Aurinko oli jo pikkuhiljaa nousemassa ja joutuisin ihan pian lopullisesti eroon emosta ja hänen vienosta tuoksustaan, joka oli melkein kokonaan kadonnut kuoleman löyhkään. Nousin hitaasti ylös ja katselin ympärilleni. Kissat kulkivat hiljaisina aukion reunoilla. Kyyristyin takaisin emoni puoleen. Kosketin hänen nenäänsä ja poskeaan nenälläni. Tämä oli niin epäreilua!
“Rakastan sinua, emo. Koitan kertoa kaiken Käärmekullalle sitten, kun on sopiva hetki. Olit oikeassa. Rakastan häntä, kumppanimielessä”, kuiskin ja nousin sitten. Laahustin soturien pesään pysähtymättä kertaakaan. En puhunut kellekkään ja menin vain nukkumaan.
Herättyäni matkustin hitaasti Käärmekullan luokse parantajan pesälle. Makasin ystäväni vieressä. Kiehnäsin hieman lähemmäs naarasta mutta varoin kuitenkin hänen haavojaan.
“Minulla on niin ikävä häntä”, maukaisin surkeana ja huiskaisin häntääni. Olin niin vihainen, turhautunut, surullinen ja toivoton, että oli vaikea yrittää tehdä mitään. Kokoajan tuntui siltä, että olisin räjähtämäisilläni. Epämukava olo oli alkanut, kun olin saanut tietää Sypressikuiskeen elävän viimeisiä hetkiään ja se oli vain voimistunut hetki hetkeltä. En halunnut elää ilman emoa.
“Tämä on niin epäreilua. Toivon… toivon, että olisin itse kuollut ettei emon olisi tarvinnut”, puuskahdin ja yritin piilottaa pääni jonnekin tassujeni sekaan.
//Käärme?
