Sädesäihke
Kirjoittaja: Saaga
Taputin Perhopuroa vielä hännällä selkään. Tiesin heti, kun näin Ahmatahman ja Perhopuron tulevan leiriin silloin kuu sitten, että jotain oli meneillään. Ihmettelin vain miten olin antanut asian olla näin pitkään. Olin vihainen Ahmatahmalle, mutta myös itselleni. Kamalan vihainen.
“Pysyttele jonkun seurassa. Käyn pyytämässä Ahmatahman kävelylle ja jututan häntä”, sanoin ja tarkkailin Perhopuron ilmettä. Se kertoisi minulle kuinka huonosti Ahmatahma naarasta oikein kohteli. Hän katsoikin minua peloissaan. Ymmärrettävää.
“Selvä”, hän kuitenkin sanoi eikä pistänyt hanttiin. Nyökkäsin ja nousin. Perhopuronkin nousi. Hän katsoi minuun silmät suurina, enkä voinut kuin sääliä tätä.
“Kiitos”, hän naukui ja kipitti pois nopeasti.
Sydämeni lyönnit kiihtyivät kiihtymistään, kun pääsimme kauemmas leiristä Ahmatahman kanssa. Hän oli lähtenyt ulos mielellään, kun olin pyytänyt häntä auttamaan minua saalistustekniikassani. Egoni oli ottanut pienen kolauksen, mutta se oli niin pientä vahinkoa Perhopuroon aiheutetun vahingon rinnalla, että tein sen ilomielin.
“Ahmatahma”, sanoin ja seisahduin. Toinen kolli pysähtyi myös ja kääntyi ympäri. Hän oli kulkenut edelläni. Olimme niin lähellä rajaa, että tänne tuskin kukaan tulisi meitä häritsemään ja parhaassa tapauksessa kolli lähtisi matkoihinsa rajan toiselle puolelle.
“Niin, missä halusitkaan apua?” toinen kysyi ja astahti lähemmäs. Pudistin päätäni.
“Se ei ollut oikea syyni tuoda sinut tänne”, sanoin, “Oikea syy liittyy Perhopuroon. Mitä on oikein meneillään?”
Ahmatahma jäykistyi. Hänen silmissään leimahti ja hän näytti valmiilta puolustelemaan itseään, mikä tässä tapauksessa ei tulisi auttamaan. Uskoin ja luotin Perhopuroon paljon enemmän kuin tähän kissaan.
“Perhopuro on kumppanini-”
“En itseasiassa tarvitsekaan mitään selitystä. Mennään tällä: Perhopuro on ollut vaitonainen ja täysin erilainen kuin yleensä, liitytkö sinä tilanteeseen?” tivasin hermostuneena. Toivoin, ettei tilanne käristyisi tappeluksi vaikka olinkin paljon parempi taistelija kuin toinen. En vain halunnut ruveta selittelemään kellekään mitään.
“En. Hän suree Jänötassua”, Ahmatahma sanoi ja näytti hetken jopa surulliselta. Esitystä. Silkkaa esitystä.
“Entä, jos sanon, että hän tuli tänä aamuna luokseni ja kertoi kuinka on hyvin epäonnellinen kanssasi, sillä pakotit hänet kumppanuuteen ja laadit hänelle sääntöjä? Sääntöjen mukaan hän ei saa edes puhua muille ja sinä pystyt ohjailemaan häntä täysin”, kysyin vastaan. Voittaisin tämän sanallisesti. En joutuisi tappelemaan.
“Ei se ole totta”, Ahmatahma sanoi nyt hermostuen itse. Naurahdin paheksuvasti.
“On se. Uskon Perhopuroa. Syytätkö muka häntä valehtelusta?”
“En syytä. Hän on sekaisin, poloinen. Surusta sekaisin.”
Pudistelin päätäni.
“En usko tuota hetkeäkään. Voithan sinä aina kävellä pois rajan yli. Voin kertoa leirissä, että et palannut koskaan sopimaamme paikkaan eikä kukaan koskaan saa tietää kuinka inhottava olet”, sanoin. En uskonut itseäni. Häätäisinkö oikeasti Eloklaanin soturin? En ollut edes päälikkö saatika varapäällikkö. Ahmatahma katsoi minua vihaisesti, mutta näki selvästi ettei pystyisi mitään minua vastaan ja kääntyi. Hetkessä hän oli poissa. En voinut uskoa, että se oli ollut noin helppoa. Perhopuro oli vapaa ja minun olisi kerrottava hänelle tästä.
