Sädesäihke
Kirjoittaja: Saaga
Pudistelin päätäni erakon sanoille. Olin nyt perillä siitä kuka tämä oikein oli. Käärmekullan emo Lotta! Murisin vihaisena. Uhraisin vaikka oman henkeni kumppanini ja pentujen edestä. Loikkaisin kiinni naaraaseen ja kynsin tämän turkkia kaikin voimin. Käärmekulta yhtyi Lotan rökittämiseen. Saimme naaraan helposti yhdessä maata vasten. Olin käymässä hampaillani hänen kimppuunsa, mutta nuorempi kissakaksikko loikkasi kohti minua. He saivat minut irti Lotasta ja kävivät terävine kynsineen minun kimppuuni. Kiljahdin kivusta, kun toinen onnistui raapaisemaan rintani auki. Verta purskahti metsän maalle, mutta sain sen näkemisestä vain uutta puhtia. Ärisin ja sain toisen pennun irti minusta. Vielä olisi toinen hoideltavana. Pian olin irti molemmista ja pääsin vilkaisemaan kuinka Käärmekulta pärjäsi. Hän seisoi Lotan vieressä naama verisenä. Kiiruhdin heidän luokseen. Huomasin kuitenkin pian ettei Käärmekullassa oleva veri ollut hänen omaansa. Lotta makasi maassa tuijottaen tyhjyyteen lasittunein silmin. Laskin tassuni tuon kuonon eteen. En tuntenut hengitystä.
“Käärmekulta, mennään”, sanoin ja kääntyilin ympäriinsä etsien kahta nuorempaa vastustajaa. He eivät saisi yllättää meitä, vaikka rökittäisimmekin heidät helposti. Käärmekulta oli liian järkyttynyt ja halusin, että hän lepäisi. Pennut eivät saisi kärsiä. Eikä Käärmekultakaan. Käärmekulta tuntui heräävän takaisin todellisuuteen ajatuksistaan ja nyökkäsi. Hän näytti edelleen hiukan järkyttyneeltä, mutta lähti kuitenkin mukaani.
“Miltä sinusta tuntuu? Luuletko, että pennut ovat kunnossa?” kysyin huolissani. Naaras yökkäsi.
“Luulisin”, hän sanoi. En osannut enää sanoa mitään.
***
Olin auttanut Käärmekultaa muuttamaan pentutarhaan. Tuon suuri vatsa oli alkanut jo olemaan aika tiellä ja partioissa käyminen oli hankaloitunut, joten olimme yhdessä päättäneet hänen muuttavan tänään. Käärmekulta vaikutti edelleen hiukan etäiseltä emonsa kohtaamisen jäljiltä. Hänellä oli varmasti rankkaa, mutta toivoin että hän toipuisi ja pystyisi olemaan täysillä pentujen syntymän jälkeen niiden emo. En halunnut pennuillemme emoa, joka vähät välitti heistä. En uskonut naaraan olevan sellainen, mutta en tiennyt vielä kovinkaan hyvin millaiseksi hän meni tälläisissä tilanteissa.
Istuimme yötaivaan alla pentutarhan vierellä.
“Onko sinulla ideoita pentujen nimille?” kysyin varovasti. Naaras katsahti minuun.
“En ole ehtinyt miettimään sitä kamalasti. Onko sinulla?” hän vastasi. Pudistin päätäni.
“Haluan nimetä pennut niillä nimillä, jotka niille oikeasti sopii. Kun katsoo vaikka minuakin, ihan selvä Sädepentu”, sanoin koittaen keventää tunnelmaa vitsilläni. Kumppanini naurahti.
“Niin”, hän sanoi, “Sypressikuiskeella oli hyvä maku nimien suhteen.”
“Olen samaa mieltä. Toivon, että mekin osaamme nimetä pentumme hyvin. Haluan heidän olevan tyytyväisiä nimiinsä”, sanoin ja hymyilin. Käärmekulta nyökkäsi.
“Jännittääkö sinua?” kysyin hiljaa.
“Eikö sinua jännitä?” Käärmekulta vastasi kysymykseeni kysymyksellä. Kohautin lapojani.
“Enemmänkin olen innoissani, mutta kyllä minua vähän jännittää”, vastasin rehellisesti. Halusin tavata omat pentuni. Pennut, jotka olivat minun ja maailman ihanimman naaraan verta. Rakastin heitä jo nyt, mutta tiesin että rakkauteni vain paisuisi koossaan, kun näkisin heidät ensi kertaa.
“Haluatko, että olen kanssasi, kun synnytät?” kysyin Käärmekullalta. Tämäkin asia oli minusta keskustelun arvoinen. En voinut tietää, jos vaikka naaras halusikin synnyttää mieluummin vain parantajan kanssa. En pitäisi pahakseni. Hän oli se joka teki kaiken raskaan työn pentujen eteen. Kulkisimme hänen ehdoillaan ihan kaikessa.
//Käärme?
